Oi tätä kevään heräämistä! Nyt rakastuneet pariskunnat järjestelevät innolla kesähäitään. Mutta miten häät alkavatkaan…? Klassisella musiikilla! Ja yksi tunnetuimmista häämarsseista, jonka paatuneinkin rokkari huomaa kummasti tunnistavansa on Mendelssohnin Häämarssi, jota englanninkielinen Rikipedia tarjoaa jopa ensimmäiseksi vaihtoehdoksi hakusanalle ”The Wedding March”. Tämä hittihän on musiikista Shakespearen näytelmään Kesäyön unelma, josta Brittenkin sävelsi oopperan. Mihin kaikkeen Shakespeare onkaan säveltäjiä innoittanut!
Rakkaus ei valitettavasti aina takaa onnea, eikä Romeo ja Julia ole menettänyt vieläkään ajankohtaisuuttaan, vaikka Shakespeare syntyi jo 450 vuotta sitten. Kiellettyä ja tuomittua rakkauttahan maailmassa riittää: milloin eri uskontojen tai kulttuurien edustajien, milloin seksuaalivähemmistöihin kuuluvien välillä. Mitäköhän Tšaikovski ajatteli säveltäessään kyseisen tragedian pohjalta alkusoittofantasiaansa orkesterille? Samaan aiheeseen on tarttunut myös muun muassa Gounod oopperassaan, Berlioz draamallisessa sinfoniassaan laulusolisteille, kuorolle ja orkesterille sekä Prokofjev baletissaan. On yllättävää, että Prokofjevin teos taitaa olla näistä suosituin, vaikka sen musiikki ei ole aiheeseen verrattuna kovinkaan romanttista.
Bernsteinhan sävelsi musikaalin West Side Story, joka on muunnelma Romeosta ja Juliasta. Musikaalin päähenkilöt joutuvat huomaamaan, ettei heidän onnensa ole mahdollista heidän omien yhteisöjensä parissa. Kuinka moni joutuu tosielämässäkin toteamaan, ettei hänen sukunsa, työpaikkansa, asuinalueensa, uskonyhteisönsä tai se kulttuuri, jossa on sattunut kasvamaan, hyväksy sitä elämäntapaa, joka tuntuisi onnellisimmalta ja luontevimmalta? Kuinka moni edelleenkin vain häipyy maisemista tämän takia?
Ehkä pimeintä puolta rakkaudesta edustaa näytelmä Othello, jonka mustasukkaisuuden, petoksen ja vallanhimon raadollisuudesta Verdi sävelsi toiseksi viimeisimmän oopperansa. Hänen viimeisessä oopperassaan nimihenkilö Falstaff yrittää halpamaista petosta kirjoittamalla teeskentelevän rakkauskirjeen – samaan aikaan kahdelle naimisissa olevalle naiselle. Tämän koomisen oopperan taustalla on näytelmä Windsorin iloiset rouvat. Pääosa Verdin oopperoista on kuitenkin täynnä tragediaa ja valtataisteluja kuten Macbethissa. Tässäkin teoksessa rakkaus vaikuttaa karmaisevalla tavalla, kun Macbethin vaimo ehdottaa miehelleen kuningas Duncanin murhaamista. Eivätkä rikokset pääty tähän… Olisi vaikea kuvitella Mendelssohnin säveltämäksi mitään tällaista. Sellaiseen hän oli aivan liian onnellinen.
On karmivaa seurata uutisista maailman taloudellista, poliittista, uskonnollista ja ties millaista vallankäyttöä ja ihmetellä, muistuttavatko teatteri ja ooppera maailmaa, vai maailma oopperaa ja teatteria. Ei ihme, että Sallinen sävelsi oopperan Kuningas Leariin. Entisessä Neuvostoliitossa arvostettiin elokuvan propagandamahdollisuuksia ja Šostakovitš joutui säveltämään paljon populaaria elokuvamusiikkia, mutta Grigori Kozinzevin ohjaamaan Hamlet-elokuvaan (1964) Šostakovitš pääsi kirjoittamaan musiikin, jonka ei enää tarvinnut mielistellä Stalinia. Noin 30 vuotta aikaisemminhan Šostakovitš oli säveltänyt näytelmämusiikkia samasta aiheesta.
Tšaikovskikin sävelsi Hamletiin sekä alkusoittofantasian että näytelmämusiikkia, mutta lisäksi hän sävelsi sinfonisen fantasian näytelmästä Myrsky. Paljon kummallisempi yhteys tämän näytelmän ja musiikin välillä on Beethovenin 17. pianosonaatilla, jonka yhteydessä Beethoven kehotti lukemaan Myrskyn selittämättä sen enempiä, miten teokset liittyvät toisiinsa. Suomalaisten ehkä parhaiten tuntema Myrsky-musiikki on Sibeliuksen näytelmämusiikki. Yleensähän konserttiohjelmistossa on siitä kootut orkesterisarjat, mutta sekä Osmo Vänskä että Jukka-Pekka Saraste ovat johtaneet musiikista kokonaislevytykset. Musiikki on todella upeaa ja välillä aika yllättävääkin. Calibanin laulu tuo mieleen jossain määrin Šostakovitšin ja Intrada on luultavasti moderneinta musiikkia, mitä Sibeliukselta löytyy. Kuinka paljon modernimpi on Adésin Myrsky-ooppera vuodelta 2004?
Näytelmän lopussa Prospero antaa anteeksi entisille vihollisilleen ja päättää hävittää taikasauvansa ja taikakirjansa, mikä on nyky-yhteiskunnan käytäntöihin verrattuna aika hämmästyttävää. Poliitikothan joutuvat eroamaan viroistaan pienimmästäkin rikkeestä ja mistään sellaisesta, joka antaa yhtään etulyöntiasemaa muihin nähden, ei luovuta kuin vasta pakon edessä. Mitä Myrskystä pitäisi ajatella keskellä raadollista kilpailuyhteiskuntaa? Olisiko onnellisuuden avain sittenkin jossain muualla kuin vallassa? Mikä on se taikasauva, jonka hävittämistä pitäisi harkita? Usko loputtomaan talouskasvuun? Vai kelpaisivatko ”irtikytkentä” ja ”cleantech” vieläkin taikasanoiksi kasvavien ympäristöongelmien ratkaisemiseksi?
