Itsenäisyyspäivää juhlittiin taas kerran yliampuvin vuodatuksin, joita kansalaiset sulattelivat vielä joulupöydästä noustuaankin. Kun niitä on viime aikoina enenevässä määrin kuorruttanut poliitikkojemme keskinäinen kilpa siitä, kuka uskaltaa laukoa uhmakkaammin ja ”suoraselkäisemmin”, lienee syytä palauttaa mieliin, mitä itsenäisyys on meille ajan saatossa merkinnyt.
Niin pitkälle kuin dokumentteja pystyy seuraamaan, suomalaiset ovat mieltäneet itsenäisyyden nimenomaan riippumattomuutena Venäjästä. Siten se on koettu viime vuosisadan alusta lähtien, ja siten se näemmä mielletään yhä tänä päivänä, kuten voi päätellä esimerkiksi kokoomuslaisen ulkoministerimme ETYK-todistelusta. Hänen näkemyksensä mukaan ihmiset lännessä ja idässä janoavat vapautta nimenomaan Venäjän itselleen kuvittelemasta vaikutuspiiristä.
Tässä suhteessa Suomen osalta mitään ei ole haluttu jättää enää sattuman varaan. Siksi Suomella ei tänä päivänä ole lainkaan poliittisia suhteita Venäjään. Presidentti Alexander Stubb on tehnyt tiettäväksi, että hän on yhteydessä venäläiseen virkaveljeensä ainoastaan Yhdysvaltain presidentin pyynnöstä. Edustustoverkkoa on karsittu. Diplomaattisuhteet on toki vielä säilytetty, mutta niitäkin käytetään vain välttämättömään viestinvaihtoon. Maiden välinen raja on käytännössä suljettu ja Suomen puolelle rakennetaan uutterasti eristävää aitaa. Sen valmistumista on hidastanut EU:n kitsastelu taloudellisen tuen jakamisessa. Siksi valmista on vasta runsaan kolmen sadan kilometrin verran. Vielä pitäisi punnertaa lähes tuhat kilometriä. Samalla henkistä raja-aitaa on pystytetty ”raja railona aukeaa” -hengessä osallistumalla näyttävästi EU:n jatkuvasti yhä uusiin pakotepäätöksiin, jotka on suunnattu presidentti Putinin lähipiiriin sekä Venäjän energiakaupan tukahduttamiseen. Ukrainan presidentin näyttävästä tukemisesta ja maan armeijan aseistamisesta on tehty kansalaishyve, josta Suomessa ei sovi edes keskustella. Aseapuun tähän mennessä syydettyjä runsasta kolmea miljardia euroa ja muuta runsaan miljardin suuruista tukea vähätellään omien talousvaikeuksien keskellä.
Suomen poliittinen johto on julistanut usealla suulla ja varsinkin vierailla mailla, ettei Venäjän johto nauti sen luottamusta. Virallisen tulkinnan mukaan Venäjä on uhka Suomelle ja samalla laajemmin koko läntiselle maailmalle. Täsmälleen samoin sanoin perusteltiin aikanaan liittolaisuutta Hitlerin Saksan kanssa. Sama mielikuva on jo pitkään hallinnut suomalaista narratiivia ja sen myötä versonutta kritiikitöntä militarismia, joiden osalta voi hyvin kysyä, kumpi oli ensin?
Joskus tutkijanuran alkuvuosina pohdiskelin, miten pitkälle ajallisesti pitää mennä, ennen kuin löytää ”alkupisteen”, josta lähtien Venäjän vaaraa on saarnattu systemaattisesti. Aikanaan sain kollega Kari Tarkiaiselta vinkin 1400-luvun loppuvuosista. Vaiheesta, jolloin Novgorodin aika oli jo ohi ja Venäjä yhdistetty. Kun Iivana III oli rakentanut Ivangorodin linnoituksen Narvajoen itärannalle, päätti Liivinmaan ritarikuntavaltion maamestari antaa hänelle opetuksen hyökkäämällä Pihkovaan. Voimaton Iivana III joutui solmimaan välirauhan, jonka voimassaoloa jatkettiin sitten useaan otteeseen. Siitä riippumatta maamestari pelkäsi sodan puhkeavan ennen pitkää uudelleen ja taivutteli siksi paavi Julius II saarnaamaan ristiretkeä Venäjää vastaan, mikä teki mahdolliseksi aneiden myynnin tarkoitusta varten. Merkille pantavaa oli, että paavi muotoili bullansa esikuvanaan Konstantinopolin kukistumisen edellä annettu ristiretkibulla.
Anekaupan jouduttamiseksi maamestarin sihteeri, myöhempi Tarton hiippakunnan piispa, laati huhuaineistoon pohjaavan propagandatekstin aneita myyvien pappien käyttöön. Tarkiaisen mukaan kirjanen sisälsi ensimmäisen länsimaisella kielellä julkaistun kokonaiskuvan Venäjän vaarasta. Se levisi laajalti saksankielisessä Euroopassa ja muokkasi kansanomaisuutensa ansiosta mieliä. Kristinuskon laita-alueen Liivinmaan korostettiin olevan sortumassa Moskovan suuruudenhullun hallitsijan ja jumalattoman kansan hyökkäykseen. Olennaista Venäjän uhan alleviivaamiselle oli myös venäläisten ja tataarien rinnastaminen, mikä ei voinut olla vaikuttamatta mieliin aikana, jolloin turkkilaiset kolkuttelivat jo Wienin portteja. Mitä pitemmälle aika kului, sitä korostuneemmin painotettiin tarvetta kristinuskon suojamuurista idän uhkaavia barbaareja vastaan, ja siinä vaiheessa tuohon suojamuuriin luettiin Liivinmaan ohella ainakin Ruotsin Itämaa (Suomi), Puola, Transsilvania ja Unkari.
Myöhempiä aikoja ajatellen on syytä panna merkille ajatusrakennelman virittäjien maantieteelliset lähtökohdat.
Kun itsenäisyys on Suomessa nähty nimenomaan itsenäisyytenä Venäjästä, ovat päättäjät eri vaiheissa olleet valmiit yhteistoimintaan ja samalla jopa maan suvereniteetin miltei täydelliseen luovuttamiseen vieraisiin käsiin, jotta vain ei tarvittaisi olla tekemisissä venäläisten kanssa. Ensimmäisen kerran näin tapahtui jo sisällissodan aikana ja välittömästi sen jälkeen niin kutsutun saksalaissuuntauksen aikana, jota kansakunnan parhaat pojat ajoivat kuin käärmettä pyssyyn. Saksaan nojattaessa maan turvallisuus- ja talouspolitiikka alistettiin palvelemaan vain ja ainoastaan Saksan tarpeita, ja Suomen suvereniteetti luovutettiin sen hallintaan ja valvontaan. Suomen pelasti lähes siirtomaan asemasta lopulta ensimmäisen maailmansodan lopputulos ja Saksan keisarikunnan hajoaminen.
Lähes yhtä innokkaasti oltiin sen jälkeen liikkeellä maailmansodan voittajien suuntaan. Suomen kohtalo luovutettiin epäröimättä Englannin ja muiden voittajavaltojen käsiin. Päätösvaltaa sen suhteen, hyökkääkö Suomi Pietariin vai ei, suorastaan tuputettiin ententevalloille. Sama koski kysymystä, tulisiko Suomen ryhtyä rauhanneuvotteluihin Neuvosto-Venäjän kanssa. Etusijalle asetettiin jälleen ”suojelijoiden” eikä suinkaan Suomen edut. Nimenomaan idänpolitiikassa korostettiin Suomen halua toimia Hänen Majesteettinsa hallituksen toivomusten mukaisesti.
Niin kutsutun ententesuuntauksen kariuduttua Englannin muuttuneisiin intresseihin liittolaisten etsimistä jatkettiin. Pisimpään oltiin reunavaltioyhteistyön lumoissa, paljolti ulkoministeri Rudolf Holstin ahkeran lobbaamisen ansiosta. Tavoitteena oli Ranskan taustatuella toimiva reunavaltioiden ryhmittymä, missä sotilaallista voimaa edusti lähinnä otteissaan arvaamaton Puola. Kerä lähti purkautumaan, kun Puola antoi ymmärtää, että se olisi valmis auttamaan Suomea sotilaallisesti Neuvosto-Venäjää vastaan. Sen hintana olisi kuitenkin Suomen kanssa solmittava puolustusliitto. Samaan aikaan pienemmät reunavaltiot haaveilivat Suomelta saatavasta tuesta ja turvasta. Holsti ajoi hanketta eteenpäin varoitellen Suomea ”jättäytymästä yksin” ja vakuutellen, että Englanti ja Ranska tukisivat liittoutumista.
Hankkeella oli toki myös arvostettuja vastustajia. Entinen pääministeri J.K. Paasikivi toisteli useaan otteeseen näkemystä, että pienet Baltian maat oli tuomittu sulautumaan takaisin Venäjään. Mitään apua niiltä ei Suomi tulisi saamaan, mutta joutuisi vielä ”tappelemaan” niidenkin puolesta, mikä tavoite kiistatta elähdytti suunnitelmia Suomenlahden eteläpuolella. Kokeneimpiin diplomaatteihimme kulunut Carl Enckell säesti Paasikiveä: ”…kaikki yksissä neuvoin Baltian maiden ja Puolan kanssa suoritettavat puolustusvalmistelut ovat Suomelle poliittisesti vaarallisia.”
Varoituksista huolimatta Holsti allekirjoitti maaliskuussa 1922 Varsovassa poliittisen sopimuksen, johon sisältyi myös salattu mahdollisuus reunavaltioiden sotilaalliseen yhteistoimintaan Neuvosto-Venäjää vastaan. Eduskunta kieltäytyi käsittelemästä sopimusesitystä ja antoi Holstille epäluottamuslauseen, mikä johti ensin tämän ja sen jälkeen koko hallituksen eroon.
Eduskunnan tuomio ei pysäyttänyt reunavaltiohankkeita, vaan ne jatkuivat puuttuvaa auktoriteettiaan yliaktiivisuudella paikkailevan uuden presidentin Lauri Kr. Relanderin johdolla, tosin modifioituina. Relander helli ajatusta Suomesta yhdistävänä siteenä Skandinavian maiden ja Itämerenmaiden välillä. Hän ei salaillut, että tavoitteena oli nimenomaan turvallisuuspoliittinen ratkaisu: ”… edellytyksenä on ei ainoastaan meidän kunkin oman kansamme, vaan myös naapurikansojemme itsenäinen elämäntoiminta. Vastuu tämän edellytyksen säilyttämisestä ja puoltamisesta on meillä kullakin erikseen ja kaikilla yhteisesti.” Presidentin hanke kariutui sekä puuttuvaan poliittiseen kannatukseen Suomessa että Ruotsin kantaan: ”Ruotsi haluaa karttaa kaikkea, joka kytkisi sen Baltian maiden politiikkaan!”
Kun sotilaallisen tuen etsiminen Ruotsista osoittautui niin ikään toivottomaksi ruotsalaisten pelätessä tulevansa vedetyksi mukaan Suomen ja Neuvostoliiton vastakohtaisuuksiin, toiveet pantiin Kansainliittoon. Samaan aikaan osa vaikuttajista hamusi uudelleen Saksan, toiset Englannin ja loput Skandinavian maiden kylkeen. Kun 2. maailmansota syttyi, Suomi oli tavallaan pudonnut tyhjän päälle. Se oli karttanut kaikkia aloitteita ratkaista koettu turvallisuusongelma suoraan kahdenvälisin keskusteluin ja neuvotteluin neuvostohallituksen kanssa. Kontakteja oli vältelty viimeiseen saakka, ja kun liittolaisten etsinnässä oli turhaan kokeiltu kaikki vaihtoehdot, ei turvaa ollut näkyvissä mistään.
Historian karvaiden kokemusten olisi luullut opettaneen Suomen johdolle jotakin. Ja toki ainakin realismia opittiin eikä kokemuksia salailtu vielä 1950- ja 1960-luvuillakaan. ”Meillä on jo tarpeeksi katteettomia lupauksia ja mäet täynnä valkoisia ristejä!”, äsähti presidentti Urho Kekkonen apua tuputtaneelle Englannin lähettiläälle. Samoilla linjoilla oli J.K. Paasikivi, joka läksytti amerikkalaista tiedustelu-upseeria todeten, että ellei Yhdysvallat voi lähettää neljää miljoonaa sotilasta Suomen suojaksi, sillä ei ole minkäänlaista oikeutta sekaantua Suomen asioihin vastuuttomin ehdotuksen. Aivan yhtä katkeria kokemuksiin perustuvia näkemyksiä esitettiin Kekkosen vastustajien piiristä. ”Talvisodan aikana Suomea muistettiin lännestä aseilla, malli 1870, ja lisäksi sympatialla. Jatkosodan aikana sille julistettiin sota kaikkien niiden taholta, joille Suomi oli ollut lännen etuvartio. Vuoden 1944 välirauhanteosta vuoteen 1948 länsi piirteli rautaesiripun säännöllisesti Suomen länsipuolelle… Me suomalaiset olemme mielellämme demokratian etuvartio, mutta me haluamme olla sitä omalla suomalaisella tavalla. Me emme tahdo nyt, emmekä vastaisuudessa mennä idän emmekä lännen puolesta tulee vain sen vuoksi, että me saisimme siten yksin kärsiä haavoinemme, se aika on kohdaltamme ohi.”
Katkera vuodatus oli SDP:n puoluesihteerin Väinö Leskisen, jota ei noihin aikoihin ainakaan kekkoslaisena voitu pitää. Jotta amerikkalaisille ei olisi jäänyt epäselväksi, mitä hän tarkoitti, Leskinen täsmensi: ette voi rohkaista Suomea etuvartioon, ellette ole myös valmiit seisomaan sen rinnalla, kun se toimii yllytyksenne mukaisesti. Kylmän sodan aikana moista reaalista valmiutta ei löytynyt. Myöhemmin, sukupolven vaihtuessa, entisiä ei enää muisteltu saati, että niistä olisi otettu oppia. Aivan kuten itsenäisyyden ajan alussa oli unohdettu Snellmanin opetus: ”Sellaisen vaatimuksen esittäminen jollekin kansalle, että sen on uhrattava elämänsä toisen kansan puolesta, on järjettömyyttä.”
Viime vuosisadan lopulla kaikki alkoi tavallaan uudelleen. Suomen valtionjohto ryhtyi seurailemaan sadan vuoden takaisia jälkiä. Ensimmäinen konkreettinen merkki tästä saatiin vuosisadan lopulla, kun monelta taholta painostettu presidentti Mauno Koivisto alkoi ajaa Suomea kohti EY/EU-jäsenyyttä perustellen kantaansa sillä, että EU oli ”turvallisuusyhteisö”, josta Suomikin saisi turvaa itäistä epävakaista naapuria vastaan. Mitään todisteita tämän kaltaisten kuvitelmien realistisuudesta hän ei esittänyt eikä liioin täsmentänyt perustelujaan.
Muutamia vuosia myöhemmin Koivisto yhtä kaikki palasi realistisille linjoille: ”Suomen ei pidä rakentaa ulkopolitiikkaa ulkoisen tuen varaan.” Se oli jo kuitenkin liian myöhäistä. Muiden liikkeelle sysäämä liittoutumisjuna oli mennyt menojaan vauhtia kaiken aikaa kiristäen. Viimeistään presidentti Sauli Niinistön ensimmäisellä kaudella EU-perustelujen onttous oli käynyt ilmeiseksi ja vaihtunut keskustelun ilmapiiriä hallitsevaan Nato-hybrikseen. Presidentin oma mieltymys Nato-jäsenyyteen oli tunnettu, mutta hankkeen toteuttamisen uskottiin tapahtuvan kivuttomimmin mutkan kautta: etenemällä mahdollisimman pitkälle puolustusliiton suuntaan ja sen siipien suojaan, mutta toistaiseksi ilman muodollista jäsenyyttä. Toisin sanoen avioliitto ei tullut kysymykseen, mutta avoliitto kyllä. Suomen valtiojohdon valmius paalutettiin syyskuussa 2014, kun Suomen puolustusvoimain komentaja ja Naton Euroopan-joukkojen johdon edustaja – kaksi Yhdysvalloissa koulutettua kenraalia – allekirjoittivat niin kutsutun isäntämaapöytäkirjan, käytännössä sopimuksen. Se siunasi Suomen maa-, meri- ja ilma-alueiden varauksettoman ja sitovan luovuttamisen Naton jäsenvaltioiden käyttöön mitä tahansa sotilaallista operaatiota varten. Suomen puolelta siihen ei sisällytetty minkäänlaisia varaumia. Eduskunnan kantaa asiakirjaan ei edes kysytty.
Isäntämaapöytäkirjan allekirjoittaminen voidaan nähdä Suomen myöhemmän vankasti sotilasjohtoisen Nato-odysseian pontimena. Loppuvaiheessa se alkoi korostua pyrkimisenä jäseneksi hinnalla millä hyvänsä eli Niinistön sanoin: Tärkeintä on, että Suomi pyrkii Naton jäseneksi. Piste. Ei enempää eikä vähempää. Meillä ei ole erityisiä vaatimuksia tai varaumia, joita asettaisimme jäsenyytemme ehdoksi.” Asetelma oli siis samanlainen kuin Suomen aikanaan hakiessa EY-jäsenyyttä. Tärkeintä oli päästä mukaan, ehdot ja velvoitteet toissijaisia.
Jotakin oli kuitenkin muuttunut. Tie Natoon oli avautunut Yhdysvaltojen tukeen vahvasti nojautuen ja siltä apua pyytäen. Kansalaisille uskoteltiin harhaanjohtavasti, että Suomi oli saanut Yhdysvaltain turvatakuut. Sen jälkeen Nato alkoi turvallisuusratkaisuna korostua kuukausi kuukaudelta yhä enemmän nimenomaan suomalais-amerikkalaisena turvajärjestelynä. Vaikuttajien ulostulojen ja valtamedian yksisilmäisten reaktioiden jälkeen moni jäi kyselemään, kumpi oli loppujen lopuksi koettu tärkeämpänä: yritys Suomen koskemattomuuden turvaamiseksi läntisen sotilasliiton avun varaan laskien vai Suomen siihenastisen turvallisuuspoliittisen linjan hautaaminen?
Sivutuotteena voitiin myös panna merkille, miten Suomi oli jo ennen jäseneksi hyväksymistä hakenut viiteryhmää samalta suunnalta kuin sata vuotta aiemmin: Venäjä-kritiikissään jyrkimmistä Puolasta ja Baltiasta. ”Yhdessä meillä on lukuisia vahvuuksia”, Niinistö todisteli ja korosti, että kriisitilanteessa Suomi voi luottaa naapurin tukeen. Erityisesti pääministeri Sanna Marin profiloitui kritikoimalla sitä, ettei Suomessa ollut kuunneltu tarkemmin Baltian maiden, ”ystäviemme”, näkemyksiä yhteisestä turvallisuudesta Venäjän suhteen. ”Tämä on perhe, johon kuulumme”, Marin painotti. Vastaavaa oli viimeksi kuultu 1920-luvulla eduskunnan kaataman ulkoministeri Holstin suusta.
Nämä puheet lankesivat otolliseen ja jo kauan kultivoituun maaperään. Uudelleen itsenäistyneessä Virossa oli jo pitkään synnytetty painetta sitoa Suomi Viron puolustamiseen. Erityisen aktiivisesti asiaa oli ajanut presidentti Toomas Hendrik Ilves, joka oli agitoinut Suomea ja Ruotsia liittymään Naton jäseniksi ja sitoutumaan Viron auttamiseen. Tallinnan viestit ovat saaneet vahvaa vastakaikua Suomen suurimmissa päivälehdissä ja sotilasjohdossa. Niinistöä komennettiin kuuntelemaan Viroa ja sen amerikkalaistaustaista presidenttiä. Virossa spekulaatiot Suomelta saatavasta avusta Venäjää vastaan jatkuivat.
Tämän linjan aktiivit ovat vieneet asiaansa eteenpäin ennen muuta korostamalla Puolan ja Baltian maiden jyrkkää ja ”pelotonta” Venäjän vastaista asennetta. Ne ”uskaltavat” päinvastoin kuin Suomi, ihastelivat suuret päivälehdetkin. Helsingin Sanomat etunenässä ja unohtaen tyystin Eljas Erkon aikaiset linjanvedot. Mutta riittääkö moinen, yhteiseksi maalitettu vastustaja, Suomen linjantarkistuksen motiiviksi? Eikö tavoitteena pitäisi olla Suomen oman turvallisuuden maksimointi? Nyt omaksutulla linjalla pyritään balttien turvallisuuden varmistamiseen ja unohdetaan Suomea ajatellen esimerkiksi se, että naapurimme pyrkivät istumaan tuleen lainahousuin ilman, että heillä olisi riittävästi sotilaallista voimaa kovien puheiden katteeksi. Niiden uskottavuutta kun riittävät horjuttamaan jo pelkät lehtiuutiset siitä, että Yhdysvallat on päättänyt vähentää Baltian puolustukseen allokoitua taloudellista tukea. Luulisi, että esimerkiksi Ruotsin ulkoministerin Carl Bildtin ja hänen puolalaisen kollegansa Radoslaw Sikorskin katastrofaalinen yritys luoda EU:n itäistä kumppanuutta olisi opettanut suomalaisillekin jotakin.
Baltit, varsinkin virolaiset, jatkavat kuitenkin horjumatta valitsemallaan tiellä. Venäjän vastainen raja on suljettava ja sulku on koordinoitava Latvian, Liettuan ja Puolan kanssa, vaati Isamaa-puolueen puheenjohtaja Urmas Reinsalu äskettäin. Riigikogun ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja puolestaan vaati ampumaan alas Viron ilmatilaa loukkaavat venäläiskoneet. Hän sai heti vahvaa tukea Liettuan puolustusministeriltä. Suomen hallituksen johto ei ole ainakaan ensimmäisenä hypännyt ulos tästä piiristä. Puolustusministeri Antti Häkkäsen johdolla lähdettiin innolla viemään eteenpäin Baltian maiden sisäministerien piirissä kehiteltyä ajatusta niin kutsutusta droonimuurista EU:n ulko-, toisin sanoen Suomen itärajalle. Näin siitä huolimatta, vaikka kokemusten olisi jo pitänyt opettaa, että jos EU-rahaa on jaossa, sen äänekkäitä tavoittelijoita löytyy kyllä muualtakin. Kuten on jo löytynyt Italiasta. Mutta sekään ei näytä ulkoministeri Valtosta horjuttavan. Linja on ja pysyy: ”Pysymme yhtenäisinä ja sitoutuneina tavoitteessamme heikentää Venäjää…Viro voi luottaa tukeemme.”
Toistaiseksi Suomi on kuitenkin varonut tarkoin, jotta se ei joutuisi oman rajan valvonnan ohella vastaamaan vielä Vironkin ilmatilasta, mitä Viro on pitkään tavoitellut.
Reunavaltioiden ”pelottomuutta” on toki tavoiteltu – monen tuulia haistelevan poliitikon voimin ja äänekkäästi. Asetelmaa luonnehtii osuvasti autonomiamme keskeisen linjanvetäjän Robert Henrik Rehbinderin sivallus jo vuodelta 1821: ”Suomen suhteita Venäjään ei etäältä kyetä ymmärtämään, ei varsinkaan, kun meillä Suomessa ei haluta tutkia muuta kuin asian toista puolta.” Linjaa on vetänyt näkyvimmin tasavallan presidentti Stubb. Putin tottelee vain voimaa, presidentti korosti Kanadan yleisradioyhtiölle. ”Toivottavasti olemme lähellä sitä hetkeä, milloin Trump menettää kärsivällisyytensä Putiniin”, Stubb totesi Helsingin Sanomille ja korosti luottavansa Yhdysvaltain presidenttiin tässä suhteessa. Samaa hän todisteli yhdysvaltalaiselle Fox Newsille alleviivaten Venäjän muodostamaa uhkaa tyyliin ”sillä on maanhankinta DNA:ssa”. Jotenkin siinä hehkutuksessa pääsi unohtumaan, kuka on viimeisen puolen vuoden aikana käynyt kauppasotaa koko maailmaa vastaan, suunnitellut Islannin heittämistä ulos Natosta, puhunut Grönlannin anastamisesta vaikka sotatoimin, tavoitellut Kanadasta Yhdysvaltain 51. osavaltiota ja kaavaillut Gazasta amerikkalaisomisteista uutta Rivieraa. Sekin on näemmä päässyt unohtumaan, miten Suomi on solmimallaan DCA-puolustusyhteistyösopimuksella avannut suomalaiselta maaperältä peräti viisitoista sotilasaluetta Yhdysvaltain käyttöön ja määräysvaltaan, ja miten amerikkalaiset suunnittelevat jo ensimmäisiä rakennushankkeita Rovaniemelle.
Pentti Haanpää kirjoitti aikanaan Laitisesta, ”isoäänisestä miehenkolhosta, joka oli niitä ihmisiä, joiden on hetimiten ilmituotava pieninkin sisällään syntynyt ajatus”. Some on näitä Laitisia tuonut näköpiiriimme enemmän kun tarpeeksi. Kun oma omnipotenssi ei enää mahdu housuihin, tulee päästeltyä kaikenlaista. Esimerkiksi, että ”Suomi on ensimmäistä kertaa historiassa sellaisten pöytien ympärillä, joissa määritellään Euroopan turvallisuuden tulevaisuus”. Historian tuntemuksesta väite ei juuri todista. Yliampuvaksi sen osoittaa jo sekin, että Suomi on lupautunut presidentti Trumpin uuden Ukraina-asepaketin maksumieheksi. Tietämättään – vaikka ”sellaisissa pöydissä” istuikin.
”Sellaisiin pöytiin” pääsemiseksi on ollut otettava oppia vanhasta inkeriläisestä maaorjarunosta: ”Älä sie moiti mahtavia, oman vallan valkopäitä. Kiitä sie siit rikkaita… Kieli ei taitu kiitoksesta. Ei kaula kumarruksesta.” Europarlamentaarikko Aaltola on suomentanut opastuksen muotoon: ei meidän kannata lähteä Suomen turvallisuutta sabotoimaan toimimalla Yhdysvaltain linjasta poikkeavalla tavalla. Neuvoa on noudatettu kehumalla, suorastaan ylistämällä presidentti Trumpin kulloisiakin vaihtelevia ulostuloja. Viimeksi Gazan rauhansuunnitelmaa, vaikka se on suorastaan kouluesimerkki siitä, miten sodan päättämisestä sovitaan palestiinalaisten päiden yli ja heidän näkemyksiään kuulematta. Vastaavaahan on vastustettu Ukrainan osalta viimeiseen asti.
Tätä politiikkaa on viime aikoina viety eteenpäin valtamedian myötäsukaisella suitsutuksella. Se että suurimpiin lehtiin on jo pesiytynyt Suomen presidenttiä, ”maailmanpolitiikan pelikaveria”, ylistävä nk. henkilökohtaisten toimittajien joukko, ei ole millään tavoin uutta eikä odottamatonta. Valta on aina vetänyt puoleensa maireilijoita aivan kuten hevosen häntä kärpäsiä. Huolestuttavampaa on se, että ”luotettavan median puolesta” vuonna 2016 julistuksen antaneet lehtimaailmamme vaikuttajat ovat jo unohtaneet, mitä tuli allekirjoituksin vahvistetuksi: ”sitoudumme oikeisiin tietoihin perustuvaan ja merkitykselliseen journalismiin”. Sellaista olisi kaiketi ollut esimerkiksi Ottawan sopimuksesta irtautumisen puolesta hehkutettaessa edes sen tosiasian tunnustaminen, että suomalaiset jalkaväkimiinat vahingoittavat siviilejä siinä kuin muunkin maalaiset. Pahemmin klaveeriin trampattiin, kun valtamedia vaikeni tyystin Suomen ja Yhdysvaltain solmimasta epämääräisestä Indo-Pacific -sopimuksesta.
Uutta linjaa vedetään nyt mutkat oikoen hengessä ”aika entinen ei palaa”. Toivoa sopii, ettei korjausliikkeitä tarvitsisi tehdä samanlaisissa olosuhteissa kuin menneinä vuosina aikanaan. Kuitenkin odottaisi, että vanhatkin opetukset kelpaisivat. Vaikkapa vain diplomatiamme suuriin nimiin kuuluneen Ralph Enckellin ”kolme pointtia”: Meidän on tiedettävä, mitä tahdomme. Meidän tulee olla tietoisia rajoituksistamme, vaikka niitä ei ole syytä korostaa. Meidän täytyy hoitaa asiat korrektisti, mutta ei sentään etukumarassa seisten.
Muuten käy niin, että pääsemme historiaan – Paavo Haavikkoa lainaten – sukupolvena, joka pelasi väärin itseään vastaan.
Juhani Suomi
Professori
Aiheesta muualla Kulttuurivihkoissa
Juhani Suomi: Sauli Niinistö on asettanut puolustussektorin etusijalle
