Vuoden 2025 lopulla ilmestyi muutama merkittävä teos suomalaisen kulttuurielämän vaikuttajista. Kirjoja yhdistää erilaisten henkilökuvien lumo ja jo historian hämärään vaipuva menneisyys, pääosin 1900-luvun viimeiset vuosikymmenet, kulttuurielämän kukoistus ja toisaalta siinä näkyvät ristiriidatkin.
Käsittelen seuraavassa kolmea teosta: muusikko Eero ”Ertsi” Ojasen (s. 1943), taiteilija Reidar, ”Reitari” Särestöniemen (1925–1981) ja teatterimies Jouko Turkan (1942–2016) elämäkertoja, heidän elämänuriensa vaiheita ja merkitystään suomalaiselle kulttuurielämälle.
Reidar Särestöniemi: kaapista ulostulo
Toimittaja Noora Vaaralan tietoteos Sarviini puhkeaa lehti (Gummerus) on monipuolinen ja värikäs elämäkerta kittiläläisestä taidemaalarista, Reitarina tunnetusta räiskyvästä Reidar Särestöniemestä. Taiteilija ei säästellyt maalauksissaan värejä; hän oli korostetun lappilainen, kittiläläinen ja syrjäisen erämaa-ateljeensa haltija. Hän oli kiistanalainen myös siksi, että osasi rahastaa töillään. UKK-Suomessa oli hyvä olla myös presidentin kaveri, mikä teki taiteilijasta miltei myyttisen hahmon. Särestöniemen homoudesta ei hänen eläessään kirjoitettu; siinä mielessä Vaaralan teos on myös paljastuskirja.
Noora Vaarala on itsekin kotoisin Kittilästä, mikä antaa hänelle perspektiiviä lähilukea Lapin henkistä ja maisemallista ilmapiiriä ja kuvastoa ja jo nuoruudessa arvostamaansa Särestöniemeä ihmisenä. Hänkään ei silti tiennyt taiteilijasta oikeastaan juuri mitään ennen kuin alkoi tutustua tämän arkistoon ja kirjeenvaihtoon.
Selvisi monta seikkaa. Selvisi, että taiteilija oli vahvasti oppia hakenut ammattilainen, opiskellut Pietarin / Leningradin kuuluisassa Repin-instituutissa, missä oli muuten ensimmäinen suomalainen taideopiskelija. Kun sitten maine kasvoi ja kauppa kävi, Särestöniemi myös matkusteli jatkuvasti maailmalla, pysytteli usein pahimman kaamosajan lämpimillä mailla. Mitä luultavimmin hän pystyi nauttimaan homoseksuaalisuudestaan juuri ulkomaanmatkoilla (?), mistä ei kuitenkaan ole säilynyt todistettavia lähteitä.
Taiteessaan Särestöniemi ylisti paitsi kesästä ja syksyistä Lapin luontoa, myös miesten välistä rakkautta. Vaarala jaksaakin kirjassaan ihmetellä oikeutetusti kuinka homoseksuaalisuus saattoi jäädä kaappiin, kuinka sitä ei huomattu taiteilijan eläessä, nimenomaan hänen teoksistaan, esimerkiksi eläinhahmoista. No, tottahan Särestöniemi osasi itsekin pitää intiimit salaisuutensa, koska homous oli hänen eläessään pitkään rikos eikä suhde runoilija Yrjö Kaijärveen päässyt julkisuuteen, vaan heijastui lähinnä vain kirjeenvaihdossa. Reidarin homous tuotiin esiin Särestöniemi-museossakin vasta 30 vuotta taiteilijan kuoleman jälkeen…
Noora Vaarala on pedantti toimittaja, oivallinen taustoittaja ja myös lähteiden ja haastattelujen käyttäjä. Keskeisiä informantteja on paljon, joista tärkeitä ovat esimerkiksi kulttuuripersoonat Eeli Aalto ja Brita Polttila. Särestöniemen taulujen väärennökset ovat oma tärkeä lukunsa tietokirjan loppupuolella, kuten myöskin kielelliset murteen ”väärennökset”. Silti en allekirjoita sitä, miten vähätellen Vaarala suhtautuu, miltei unohdettuun Rosa Liksomin Reitari –romaaniin (2002). Sehän on hyvin löyhästi taidemaalarin yksityiselämään, hurjiin edesottamuksiin ja erilaisiin perheongelmiinkin perustuva fiktio – ehdottomasti lukemisen arvoinen lisä Reitarin nautintoja ja tuskaa sisältävään myyttiseen hahmoon ja elämäkertaan!
Jouko Turkka: ilmiantaja olohuoneessa
Dramaturgi, nykyään Ranskassa asuva Tiina Raudaskoski (s. 1977) pääsi aivan 1990-luvun lopulla aitiopaikalle, kun oli vasta Teatterikorkeakoulun 22-vuotias opiskelija. Ohjaaja Jouko Turkka kutsui hänet Helsingin Kallion kotiinsa töihin, assistentikseen: kirjaamaan sanelunsa tulevaan näytelmän käsikirjoitukseen ja keskustelemaan ja ideoimaan sitä yhdessä. Alkoi intensiivinen ja intiimi ”yhteiselämä”, jonka valo- ja varjopuolia Raudaskoski valottaa nyt yli 25 vuotta myöhemmin fiktiivisessä romaanissaan, jolla on paljonpuhuva nimi Ilmiantaja (WSOY)
Raudaskosken tyyli on paljastava ja peittelemätön molempia romaanihenkilöitä kohtaan. Hän ei säälittele itseään, enemmänkin ironisoi hahmoaan, tuota nuorta opiskelijatyttö ”Tiinaa”, jota suuri nero tarkkailee, arvostelee, pilkkaa ja vähättelee päivä päivältä, välillä enemmän, välillä vähemmän. Osin mennään tirkistelyn puolelle, mikä ei silti onnistu pilaamaan kerronnan syvällisyyttä ja tehokeinoja. Jouko Turkasta tulee se miksi hänet on ennenkin kuvattu opettajana: arvaamaton ja sovinistinen vallankäyttäjä, jolla on pimeät ja valoisat puolensa, mutta myös neroutensa.
Päivät kuluvat vaihtelevasti keskustellen askeettisessa huoneistossa, missä tarpeetkin tehdään muoviämpäriin vesivahingon vuoksi. Välillä ollaan kadulla ja sanansa sanovat sivuhenkilötkin kuten Jouko Turkan aikuistunut ”Poika”, josta isä kasvatti lupaavaa nyrkkeilijää. Vuorosanat poukkoilevat, vaikka nuori assistentti useimmiten tosin vaikenee. Hän tekee silti maestrosta koko ajan tarkkoja havaintoja, jotka ovatkin romaanin suola. Erilaiset turkkamaiset purkaukset, kehollisuus ja liikkuminen, peitelty itserakkaus ja itseinho, kyynisyys, pelko ja naisviha ja pähkähullu ilmeily sekä äkkiset rakkaudenosoitukset vuorottelevat.
Teksti venyy, valmista ei tahdo tulla millään ja tuskastunut Tiina käy salaa myös keskusteluja teatterinjohtajan kanssa. Lopulta alkavat myös harjoitukset, käsikirjoituksen ”lukemiset”, roolien jako näyttelijöiden kesken. Tämä osuus kirjassa on mielenkiintoinen, sillä Raudaskoski kuvailee tarkasti teatterilaisten keskinäissuhteita, ristiriitoja, näkymätöntä vallankäyttöä ja sitä miten Turkan opit näkyvät Tiinan havainnoinnissa. Valitun näyttelijäporukan riitaantuminen oppi-isän, ohjaajan kanssa oli lopulta syy myös koko näytelmän kariutumiseen ja katastrofiin ensi-illan kynnyksellä. Mielenkiintoisia ovat myös lyhyet kohtaukset opiskelijatoverien kesken, Tiinan käynnit körttiläis-lestadiolaisella kotiseudulla Nivalassa – tai juhlittaessa vuosituhannen vaihtumista teatterijohtajan loistolukaalissa.
Näytelmästä piti tulla oikeasti uudenlaista teatteria ja sen oli määrä nostaa Jouko Turkka unohduksen alhosta parrasvaloihin. Oikeasti on kyse KOM-teatterin tulevasta näytelmästä Osta pientä ihmistä, sen leipätekstistä, näyttelijöiden repliikeistä, valmistelusta ja harjoittelusta. Oikeasti näytelmä peruttiin vain viikkoja ennen luvattua ensi-iltaa.
Ilmiantaja on kelpo fiktio ja sen tekijällä näkemystä ja kokemusta paitsi ajan teatterimaailmasta, myös kirjallisuudesta, kirjoittamisesta. Jouko Turkan maanisuus ja manipulointikyky avautuu, mutta myös puistattaa Raudaskosken käsittelyssä. Turkka on ollut esillä vuonna 2025 kahdessa muussakin elämäkertakirjassa (Kaj Häggman: Pahansisuinen. Jouko Turkan elämä ja Hannu Harju: Jouko Turkka. Narri, nero, nöyryyttäjä), joissa sekä teatteriura että neuroosit ja nerous tulevat käsitellyiksi perinteisemmällä tavalla. Niinpä kirjoista muodostuu kattava trilogia, avain teatterimaailmaan ja näyttelijäkoulutuksen ja -työn kiistattoman uudistajan persoonaan ja uraan.
Eero Ojanen: pianisti ja säveltäjä vailla vertaa
Historiantutkija Pirjo Munckin elämäkertateos Ertsi. Eero Ojasen musiikin täyttämä maailma (Kustannusyhtiö TA-Tieto) perustuu pitkälti päähenkilön ja hänen lähipiirinsä haastatteluihin, päiväkirjoihin ja sanomalehtiaineistoonkin. Se on korostetusti myös muusikkko Eero Ojasen (s. 1943) oma ”taustaääni”, ja tuo monipuolisesti esiin Ertsin elämän ja uran eri vaiheet, jotka kulminoituvat loppuluvuissa myös paluuna alkutekijöihin: jazziin ja yhteiskunnallisten tekstien sävellyksiin.
Elämäkerta etenee perinteisen kronologisesti, mutta ei lainkaan pitkäveteisesti; sen verran vaihtelevasti elämä on kohdellut jazz-pianistina ja loistavien poliittisten tekstien ja runojen säveltäjänä tunnettua Eero Ojasta, jonka lempinimi on ystäväpiirissä pitkään ollut Ertsi.
Ojanen syntyi sotalapsena aikana, jolloin Kalle-isä vielä kävi Suomen häviöön tuomittua jatkosotaa Saksan rinnalla. Sotatraumat tulivat nuorenparin perheeseenkin, mutta loistava Kallen siviiliura shakkitähtenä piti isän arjessa kiinni aluksi, mutta tämän poissaolo jatkuvilla shakkimatkoilla rassasi perhettä silti. Eero-poika peri musiikin harrastuksen paljolti isältään, joka soitti haitaria ja pianoa ja opetti pojalleen myös shakinpeluun. Vanhemmat erosivat kuitenkin myöhemmin, vuonna 1963. Eero Ojasen yksityiselämään ja omiinkin avioeroihin hieman turvattomalla lapsuusajalla lienee ollut merkitystä (?) Toisaalta äiti ja kesät maalla muodostivat nuoruusajan turvan ja tukipylvään.
Eero harrasti nuorena monenlaisia sivistäviä asioita: oppi lukemaankin jo nelivuotiaana. Sittemmin musiikki vei mennessään, aluksi pianistina koululaisten soittoporukassa, myöhemmin Sibelius-akatemian opiskelijana ja jazzin parissa. Voi sanoa, että 1960-luvun loppupuoli oli korostetusti Eero Ojasen elämässä jazz-festivaalien aikaa kun taas 1970-luku – poliittisen laulun ja tulevien merkittävien sävellysten aikaa. Siinä sivussa muusikko ehti työskennellä Svenska Teatterin pianistina ja olla mukana Ylioppilasteatterin poliittisissa kabareissa ja esimerkiksi Berliinin nuorisofestivaaleilla ja Vietnamin ja Chilen solidaarisuustilaisuuksissa, sittemmin KOM-teatterissakin. Kukapa 70-lukulainen ei tunnistaisi Oppimisen ylistys- tai Sinun lapsesi– teosten sanoja ja säveliä. Pablo Nerudan runous ja Pentti Saaritsan sanat olivat Ojaselle myöhemminkin tärkeitä.
Ei ole liioteltua todeta, että Eero Ojanen kasvoi ja kehittyi jazzmuusikosta arvostetuksi teatteri- ja elokuvamusiikin sekä poliittisten laulutekstien säveltäjäksi. Kansallissäveltäjä-arvonimikin hänelle kuuluisi, jos joku sellaista ehdottaisi, sillä myöhempinä vuosikymmeninä niin sanottu vakavampi musiikki kuten baletti Seitsemän veljestä Kansallisoopperassa toi aivan uusiakin kuulijoita. Toisaalta, poliittisen laulun osuus elämäntyössä ja jazz ovat olleet mukana 2000-luvun vaiheissakin.
Pirjo Munck on kirjannut Eero Ojasen monipuoliset elämänvaiheet ja ”musiiikin täyttämän maailman” kiehtovasti ja taidokkaasti . Kirja on paitsi elämäkerta myös kunnianosoitus menneelle ajalle, poliittisen laulun ja teatterin sekä solidaarisuuden ja jazzin pyhälle liitolle! Ojanen oli kiehtovasti tietyn historiallisen ajan musiikillinen kasvatti ja myös yhteiskunnallisen ajattelun esille panija – pianisti ja säveltäjä vailla vertaa!
Vuoden 2025 tietoteokset
P.S. Ohessa pari vuoden 2025 parasta tietokirjaa, suositeltavaa lukemista, absolut!
1) VELI MATTI HEIKKILÄ: IHMINEN ON AINA ENEMMÄN, Elpo ry 2025, 638 s.
Heikkilä on kokkolalainen kokenut ja lukenut maailmanmatkaaja, FT ja psykologi , joka katselee ihmiskuvaa, maailmaa ja maailmankuvaa filosofian näkökulmasta, taustalla holistinen ihmiskäsitys. Teos on kaikenkattava teoreettinen esitys ja analyysi ihmiskäsityksen ikuisesta rakentamisesta ja filosofian historiasta. Se kuvaa sitä, miten ja millaiseen ihmisyyteen pitäisi pyrkiä humanitaarisen hädän, maailmansodan uhkakuvien ja ekokatastrofin aikakautena. Tekijä kritisoi ja antaa vähän uskoakin!
2) JUKKA KORPELA: Länsimaisuuden historia. Lännen noususta maailmanjärjestyksen muutokseen, Gaudeamus 2025, 448 s.
Korpela on Itä-Suomen yliopiston, Joensuun kampuksen emeritusprofessori, joka on erikoistunut Bysantin ja keskiajan Venäjän historian ohella oikeusvaltioperiaatteen kehityksen historiaan. Tutkimus on analyysi läntisten instituutioiden ja euromaailman arvoista ja niiden synnystä – ja samalla kattava esitys siitä, miten itäinen despotia ja keisarien maailma, siis klaanivalta ja hallitsijoiden jumalasema kontra läntinen niin sanottu demokratia ja talouselämän ylistys ja ylivalta eroavat toisistaan ja kuinka eroavaisuus on historiassa kehittynyt. Siis koko pallomme ideologista kaiken teoriaa käsittelevä perusteos.
Suosittelen, sivistävää luettavaa kumpikin teos!
Pentti Stranius
