Kulttuurivihkot 5/2013, pääkirjoitus
”Tarvitaan rohkeutta tehdä kipeitä ja vaikeita päätöksiä.” Tämän suuntaisia fraaseja poliittinen ja taloudellinen eliitti sekä valtamedia viljelevät huonoina taloudellisina aikoina tiuhaan. Itsensä likoon laittavia sankareita ovat tässä puheenparressa ne, jotka ajavat heikennyksiä julkisiin palveluihin, sosiaaliturvaan, eläkkeisiin ja työehtoihin. Tällaisia ääniä on kuultu viime aikoina erityisesti pääministeri Jyrki Kataisen (kok.) koollekutsuman Heureka-foorumin yhteydessä. Muun muassa Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (27.8.) toivottiin foorumissa syntyneen ”valmiutta tehdä kipeitä, epäsuosittuja päätöksiä”.
Kataisen hallitus on leikkaamassa jälleen kuntien valtionosuuksia muun muassa peruspalveluista. Lisäksi tehdään kiristyksiä päivähoito-oikeuteen, kotihoidontukeen, opintotukeen ja työttömyysturvaan. Suurtyöttömyydestä huolimatta esimerkiksi työvoimapalveluista jopa leikataan. Nämä ratkaisut eivät tietenkään ole vielä läheskään riittävän ”rohkeita” ja ”kipeitä”.
Samainen hallitus on kuitenkin taloustilanteesta huolimatta – tai oikeastaan juuri siihen vedoten – keventänyt yhtiöveroa kaikkiaan 26:sta 20:een prosenttiin. Edellinen hallitus poisti työnantajien kansaneläkemaksun, sitä edellinen varallisuusveron. 1990-luvun alussa pääomatulojen progressiivinen verotus muutettiin tasaveroksi, ja palkkatuloverotuksen progressiivisuutta on lievennetty merkittävästi parinkymmenen viime vuoden aikana. Kaikista näistä ratkaisuista yhteensä aiheutunut verotulojen vähenemä (ainakin jos vaikeasti laskettavia »dynaamisia vaikutuksia» ei huomioida) on reilusti suurempi kuin valtion ensi vuoden budjetin alijäämä.
Porsaanreikiäkin riittää. Osakesäästäjien Keskusliiton puheenjohtaja Timo Rothovius on laskenut, että Suomessa osinkotulojen saajista vain 10 prosenttia maksaa osinkoveron (kauppalehti.fi 2.4.). Veroilta välttyvät lähinnä isoimpien osinkotulojen saajat. Ehkä tämä selittää, miksi osinkoverotusta voitiin kiristää: mitäpä se haittaa, jos veroa ei tarvitse maksaa!
Eliitin kielenkäytössä ”rohkeat”, ”kipeät” ja ”vaikeat” ratkaisut eivät merkitse puuttumista tällaisiin vauraimpien saamiin helpotuksiin ja etuoikeuksiin. Urhoollisuutta on vain heikoimmassa asemassa olevilta ottaminen – ja myös varakkaimmille antaminen esimerkiksi veronalennusten muodossa.
Ne, joihin budjettileikkaukset kohdistuvat, kuten työttömät, eläkeläiset, opiskelijat tai mielenterveysongelmaiset, eivät myöskään yleensä saa edes sanallista kiitosta siitä, että ovat joutuneet uhrautumaan ja kärsimään kansantalouden hyväksi – usein tosin tavalla, josta loppujen lopuksi koituu vain lisäkustannuksia kansantaloudelle. Kiitokset jaetaan niille, jotka ovat turvatusta asemastaan käsin leikkaus- ja kurituspäätöksiä tehneet.
”Pitää hyväksyä, että me köyhdymme” ja ”On puppua, että voisimme pitää elintasomme ennallaan”, sanoi äskettäin Sammon konsernijohtaja ja EK:n varapuheenjohtaja Kari Stadigh (Helsingin Sanomat 7.8.). Stadighin viime vuoden tulot olivat lähes 2,5 miljoonaa euroa. Jorma Ollilan tavoin hän omistaa veroparatiisina tunnetussa Luxemburgissa toimivan sijoitusyhtiön. Kukaan toimittaja ei tainnut kysyä, tarkoittiko hän me-muodolla todella myös itseään ja mitä köyhtyminen hänen kohdallaan merkitsisi.
Vähäosaisiin kohdistuvia julkisen sektorin leikkauksia luonnehditaan usein myös ”epäsuosituiksi” päätöksiksi. Kuitenkin esimerkiksi Iiro Viinasen (kok.) kannatus äänimäärissä mitattuna vain kasvoi hänen profiloiduttuaan ankaran vyönkiristyspolitiikan valtiovarainministeriksi. Vuoden 1995 eduskuntavaaleissa hän oli koko maan viidenneksi suosituin poliitikko lähes 16 000:lla äänellään.
Miksi tiukka budjettikuri ja heikko-osaisimmilta ottaminen vetoaa suomalaisiin, vaikka kääntöpuolena olisi työttömyyttä, syrjäytymistä ja siitä aiheutuvaa menojenkin kasvua? Syitä lienee monia, kuten suomalainen kansanluonne yhdistyneenä pinnalliseen kansantalouden tuntemukseen. Lisäksi suurin osa suomalaisista on edelleen itse varsin hyväosaisia, ja moni katsoo nenänvartta pitkin niitä, joiden toimeentulo ja palvelut tulevat verovaroista.
Ennen kaikkea kyse lienee kuitenkin hegemoniasta: siitä, millaiset opit ja väitteet milloinkin ovat niin itsestäänselviä, että niitä ei edes osata kyseenalaistaa. Taloudessa uusliberaalilla suuntauksella on edelleen hegemonia, jota on taantumassa helppoa vahvistaa. Vasemmistonkin mukanaolo nykyisessä hallituksessa tuskin ainakaan edistää tuon hegemonian murtamista.
Mutta jos tai kun se joskus murtuu, sanat ”rohkea”, ”vaikea” ja ”kipeä” eivät merkitse enää samaa kuin ennen.
