Kulttuurivihkot 2/2012, pääkirjoitus
Onkohan mistään kouluopetukseen liittyvästä pauhattu 1990- ja 2000-luvulla Suomessa yhtä paljon kuin yrittäjyyskasvatuksesta? Aiheesta on tehty raportteja ja ohjelmia, ja se on otettu mukaan opetussuunnitelmiin, strategioihin, kehittämissuunnitelmiin, hallitusohjelmiin…
Opetusministeriön julkaisussa Yrittäjyyskasvatuksen suuntaviivat (2009) yrittäjyyskasvatus näyttäytyy jopa eräänlaisena koulutuksen johtoajatuksena varhaiskasvatuksesta yliopistoon, yläkäsitteenä, jonka alle voidaan liittää kaikki mahdolliset hyvät ja kannatettavat asiat:
”Yksilön oma aktiivisuus ja vastuu sekä omasta toiminnastaan että lähimmäisistään huolehtiminen muodostavat psyykkisen, fyysisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin perustan. – – Yrittäjämäisen toimintakulttuurin tehtävänä on kasvattaa oppija vastuuseen itsestään ja tekemisistään, rohkaista ottamaan uusia askeleita, vaikka niissä voisi epäonnistuakin, sekä kehittää valmiuksia ja keinoja vaikuttaa ja osallistua myös yhteiskunnalliseen toimintaan.”
On aiheellista kysyä, miksi aktiivisuus, vastuullisuus, rohkeus ja yhteiskunnallinen osallistuminen sidotaan juuri yrittäjyyskasvatuksen kontekstiin; miksi yläkäsitteenä ei ole vaikkapa palkansaajakasvatus, kansalaiskasvatus, etiikkakasvatus, humanistinen kasvatus, ympäristökasvatus, solidaarisuuskasvatus tai rauhankasvatus? Tällaiset käsitteet ovat nykyisessä koulutuspolitiikassa jokseenkin tuntemattomia tai marginaalissa. Ajan henkeä kuvaa erityisesti se, että vielä 1980-luvulla kouluopetukseen kuulunut rauhankasvatus on käytännössä lopetettu samaan aikaan, kun yrittäjyyskasvatuksen lonkerot ovat levinneet kaikkialle. Rauha ei ole enää muodikasta, vaan nyt pääosassa ovat taloudellisen kasvun ja vaurauden tavoittelu sekä kilpailu resursseista.
Itsekin yrittäjänä toimivana en suinkaan vastusta yrittäjyyden esilläpitämistä kouluissa, päinvastoin. Mutta paitsi että yrittäjyyskasvatus on vuosien mittaan laajentunut, se on myös sisällöltään muuttunut. Kuten opettaja Tero Toivanen toteaa Kulttuurivihkojen haastattelussa (sivuilla 30–34), 1980-luvulla yrittäjyys esitettiin yhtenä työn ja toimeentulon hankkimisen muotona, mutta sittemmin kasvatus kääntyi sisäisen yrittäjyyden tuottamiseksi, ihmisen ajattelun ja toimintatapojen muokkaamiseksi. Yrittäjyyskasvatuksen suuntaviivojen esipuheessakin silloinen opetusministeri Henna Virkkunen (kok.) toteaa, että yrittäjyyskoulutus on vain osa yrittäjyyskasvatusta.
Vaikka yrittäjyyskasvatuksen linjauksiin on taitavasti liitetty myös vastuullisuus ja toisista huolehtiminen, on silti aihetta pohtia, ollaanko lapsia ja nuoria valmentamassa rakentamaan maailmaa, jossa jokainen on oman onnensa seppä ja jossa vähemmän »yrittäjämäiset» ihmiset jätetään jalkoihin tai yksityisen hyväntekeväisyyden varaan.
On myös hyvä muistaa, että kehittyneissä yhteiskunnissa valtaosa ihmisistä työskentelee palkkatyösuhteessa, kun taas yrittäjyys on tavallisempaa Intian tapaisissa vähemmän kehittyneissä maissa, joissa se yleensä nivoutuu köyhyyteen. Täälläkin yrittäjyys merkitsee monelle tosiasiassa taloudellista turvattomuutta ja jatkuvaa raatamista ilman työsuhteiselle kuuluvia oikeuksia. Kerrotaanko koululaisille riittävästi myös tästä puolesta?
Suomalaisen koulutuspolitiikan nykyinen markkina-, kilpailu- ja yrittäjyysvetoinen suuntaus ei ole tullut tyhjästä, vaan se on elinkeinoelämän pitkäjänteisen ja voimallisen vaikuttamistyön tulosta, jota monet kompromissit ovat toki pehmentäneet. Jos suunta halutaan kääntää, pelkkä kritiikki ja jarruttelu ei pitemmän päälle riitä, vaan tarvitaan vaihtoehtoja, joita sitten kehitetään ja ajetaan eteenpäin pitkäjänteisellä työllä. Toivanen ja muut tässä Kulttuurivihkoissa haastatellut koulutuksen asiantuntijat hahmottelevat alustavasti myös toisenlaisen koulutuspolitiikan suuntaviivoja.
