Kirja-arviot, Kulttuurivihkot 1/2012
Riikka Ylitalo arvioi Mike Pohjolan romaanin Ihmisen poika. Paperilehdessä jutusta oli erehdyksessä pudonnut taitossa pois neljäs kappale ja suurin osa viidennestä. Toimitus pahoittelee virhettä. Tässä internetlehdessä arvio on luettavissa kokonaisuudessaan.
Mike Pohjola (2011): Ihmisen poika. 604 sivua. Gummerus.
Mike Pohjolan uutuusromaani Ihmisen poika on monipuolinen ja yksityiskohtainen kuvaus erään nuoren miehen kasvusta. Juliuksen tuntemukset ovat useasti universaaleja, mutta hänet erottaa ikätovereistaan varsin harvinainen kokemus: lapsena hän uskoo olevansa Jeesuksen toinen tuleminen. Kokemus syntyy, kun Julius putoaa puusta ja pelastuu kuolemalta saappaan tartuttua oksaan. Hänen äitinsä Marja-Liisa sanoo, että suojelusenkeli pelasti Juliuksen hengen. Ajatus kuvastaa Juliuksen perheen uskonnollista ilmapiiriä, joka lienee vaikuttanut vahvimmin myös Juliuksen näkemykseen itsestään Jeesuksena.
Romaanista näkyy Mike Pohjolan laaja tietämys tarinassa käsiteltävistä asioista, kuten kristinuskosta, roolipeleistä ja aktivismista. Viihteelliseksi kirjaa ei voi luonnehtia, mutta viihdyttäväksi kyllä. Vaikka teemat ovat vakavia, varsinkin kielen käyttö on romaanissa usein huumorin sävyttämää. Satakuntalaissyntyisenä olin ilahtunut siitä, että kirjan alkutapahtumat tapahtuvat Ulvilassa, johon romaaneja ei yleensä sijoiteta. Pian tarinassa siirrytään Turkuun ja Naantaliin, johon Juliuksen perhe muuttaa tämän ollessa lapsi.
Perheen uskonnollisuus osoitetaan romaanissa selkeästi. Seppo-isä lukee jouluna ennen ruokailua jouluevankeliumin, jota kirjassa siteerataan. Tämän jälkeen seuraa kaikkitietävän kertojan pohdintaa:
»Olisipa kiinnostavaa tietää, miksi jouluevankeliumi on rajattu niin kuin on, että se alkaa roomalaisesta jumalkeisarista ja yleensä loppuu paimeniin. Onko siinä tarkoituksella tällainen kaari korkeimmasta inhimillisestä saavutuksesta matalimpaan? Pitääpä miettiä tätä ehtiessäni.»
Näin romaanissa kuvataan jo alkupuolella sen todellisuudessa kriittistä suhtautumista kristinuskoon ja etenkin Raamattuun. Julius alkaa rippileirillään pohtia vakavasti sitä mahdollisuutta, ettei Jumalaa olekaan olemassa:
»Kantaessaan ulosteen täyttämiä ämpäreitä isosten kanssa, Julius alkoi miettiä, mikä uskonto se sellainen oli, missä kukaan ei tiennyt vastauksia isoihin kysymyksiin.»
Juliuksen lapsuuden kuvaukset tuovat mieleen oman kouluaikani, vaikken olekaan syntynyt 1970-luvulla vaan myöhemmin. Uskonkin tarinan sopivan kaiken ikäisille nuorille ja aikuisille, vaikka kirja onkin takakantensa luonnehdinnan mukaan »70-luvulla syntyneiden sukupolviromaani».
Yksi kirjan sivuteemoista on koulukiusaaminen; esimerkiksi liikuntatunnin joukkuejaon nöyryyttävyydestä kerrotaan elävästi. Vakavasti urheilua harrastavat pojat tuntevat toisensa hyvin, joten heidät huudetaan joukkueisiin ensin ja usein jopa samassa järjestyksessä. Julius puolestaan huudetaan joukkueeseen aivan viimeisenä, vaikka luokalla on muitakin »nössöjä». Juliuksesta on kuitenkin selvää, että vaikka nyt urheilijat olivat hallitsijoita, nörtit eli »nössöistä parhaat» vaikuttaisivat aikuisten maailmassa.
Kouluun sijoittuvista kohdista olisi ollut kiinnostavaa lukea myös luokan tytöistä. Ratkaisu kuvata vain poikien maailmaa on tosin ymmärrettävää tyttöjen ja poikien kaveripiirien eriytymisen takia. Yläasteiässä Julius ja hänen kaverinsa Valtsu päättävät ryhtyä koviksiksi, mikä tuntui minusta lukijana hieman pahalta. Ajatus on kuitenkin varmasti yleinen teini-ikäisillä, jotka ovat Juliuksen ja Valtsun tapaan kyllästyneitä olemaan »nörttejä, ketkä pelaa Nintendoo, mut joilla ei oo tyttöystäviä».
Romaanissa käsitellään myös Juliuksen aikaa yliopisto-opiskelijana, jolloin tämä ei ole yhtä kiinnostunut opinnoistaan kuin esimerkiksi kirjoittamisesta. Vaikka Julius ei usko enää Jumalaan, hänellä on joitakin periaatteita, jotka ovat tavallisia uskoville. Pidin yllättävänä sitä, että Julius hyväksytään opiskelijaporukoihin niin hyvin absolutismistaan huolimatta. Toki hän joutuu silloin tällöin selittämään juomattomuuttaan.
Romaani sopinee yhtä hyvin niin uskoville kuin kristinuskosta kiinnostuneille ateisteillekin. Kirjan voi lukea myös nuoruuden kuvauksena, ja halutessaan uskonnolliset teemat voi sivuuttaa – varsinkin tarinan loppupuolella se lähenee perinteisempää nuorisoromaania. Kirjan nimi »Ihmisen poika» on omasta mielestäni hieman tylsä, vaikka se onkin romaanin sisällön huomioiden osuva. Romaanin loppu – tai oikeastaan loput – vievät romaania antirealistisempaan suuntaan. Ne ovat onnistuneita kuvatessaan paitsi tarinan päätöstä myös erilaisia maailman havaitsemis- ja kokemistapoja.
