Miten työläiskirjallisuus on ymmärretty Suomessa eri aikoina? Ovatko Raoul Palmgrenin työläiskirjailijan kriteerit vielä ajankohtaisia? Mitä kiinnostavaa on jäänyt työläiskirjallisuuden kaanonin ulkopuolelle? Entä mitä työväenkirjallisuus merkitsee tämän päivän Suomessa, kun työ ja työväenluokka on monin tavoin muuttunut?
Muun muassa tällaisia aiheita käsiteltiin Kulttuurivihkojen järjestämässä keskustelutilaisuudessa Työväenliikkeen kirjastossa 19.9. Mukana olivat työväenkirjallisuuteen erikoistunut tutkija Jussi Lahtinen sekä historioitsija ja kirjoittamisen harrastaja, FM Ville Vahosalmi. Keskustelua johdatti Kulttuurivihkojen päätoimittaja Elias Krohn. Samalla esiteltiin Kulttuurivihkojen työväenkirjallisuuden teemanumeroa (3–4/2024) .
Lahtinen tutkii esitarkastuksessa olevassa väitöksessään 1970-luvun työväenkirjallisuutta. Se on monien mielikuvissa hyvin maskuliinista, mutta Lahtisen mukaan kenttä on paljon monimuotoisempi kuin yleensä ajatellaan.
”On paljon naisia, jotka ovat kirjoittaneet työväenluokkaista proosaa. On nuoria ja vähän vanhempia.”
”Myös sellaiset kuin Anneli Toijala, Arja Eriksson ja Kaarlo Isotalo ovat tehneet erinomaista kirjallisuutta silloin.”
Mukana oli vastakertomusta paitsi porvarilliselle yhteiskunnalle joskus myös vasemmistopuolueille. Monet vasemmistolaiset kirjailijat olivat oman liikkeensä kriitikoita.
Ville Vahosalmi muistutti Väinö Linnan suhtautuneen nihkeästi työläiskirjailijan leimaan ja kirjailijalle ulkopuolelta annettuun tehtävään kuvata työväestön elämänpiiriä ja edistää tiettyä ideologiaa.
”Palmgrenin määritelmät sopivat tiettyyn aikaan ja paikkaan varmasti paremmin kuin nykyaikaan. Aika, kirjallisuus ja poliittinen ympäristö ovat muuttuneet”, Vahosalmi pohti.
Viime aikoina on toisaalta alettu puhua uudelleen yhteiskuntaluokista, mikä Vahosalmen mukaan näkyy myös kirjallisuuden kentällä.
Katso video.
