Kulttuurivihkot 2/2010, pääkirjoitus
Yleisradiossa on paljon kritisoitavaa. Tv:n hömppäohjelmat tai tiettyjen radiokanavien ohjelmavirta eivät aina eroa kaupallisten kanavien annista siinä määrin edukseen, että niihin kannattaisi panostaa julkisia resursseja.
Katsojaluvuilla kilpaileminen ei välttämättä ole mielekästä Ylelle määriteltyjen julkisen palvelujen tehtävien näkökulmasta. Vai ajatellaanko, että Ylen hömppä on muita kanavia vastuullisempaa tai että sen avulla houkutellaan ihmisiä katsomaan samoilta kanavilta myös sivistävämpiä ohjelmia?
Myöskään Ylen uutisvälitys ei ole kovin vaihtoehtoista. Laadukkaita taustoittavia ajankohtaisohjelmia toki toisinaan näkee, mutta normaali päivittäinen uutispuuro perustuu samoihin valtavirtalähteisiin kuin kaupallisessakin mediassa. Näkökulmat ovat pääasiassa valtainstituutioiden näkökulmia. Moni toimittaja eteneekin Ylestä suoraan valtionhallinnon palvelukseen.
Valittamisen aiheista huolimatta Yle on myös korvaamaton sivistyslaitos, jota kannattaa puolustaa. Jos Yle häviäisi tai sen resurssit huomattavasti heikkenisivät, sitä tulisi nopeasti ikävä.
Ylen rahoituksen turvaamiseksi tarvitaan kestävä ratkaisu. Sitä ei pidä alistaa jatkuvien poliittisten määrärahakiistojen kohteeksi, mitä valtion budjettirahoitus merkitsisi.
Kaavailtu media- tai Yle-maksu ehkäisisi tämän, mutta on tasaverona sosiaalisesti epäoikeudenmukainen. Sen joutuisivat maksamaan jopa ne kaikkein pienituloisimmat, joilta ei peritä mitään muita veroja. Progressiivisena, tulojen mukaan määräytyvänä Yle-maksu voisi sen sijaan olla käypä ratkaisu.
Voi myös kysyä, onko tv-maksukäytännöstä luopuminen ennenaikaista. Laitekohtaista lupaa pidetään vanhentuneena käytäntönä, koska tv-lähetyksiä katsotaan nykyään myös tietokoneen ruudulta ja jopa matkapuhelimista. Tv-vastaanotin on kuitenkin edelleen hyvin keskeisessä roolissa lähetysten katselussa. Ne, joiden taloudessa ei sitä ole, ovat (uskonnollisten erityisryhmien ohella) valtaosin vähävaraisia, joilta puuttuvat yhtä lailla myös tietokoneet ja uusimmat matkapuhelinmallit.
Yleisradion puolustajia vastassa ovat vahvat voimat, jotka ovat jo saaneet poliittisia voittoja. Sellainen oli varsinkin kaupallisten kanavien Yleisradiolle maksaman toimilupamaksun poistaminen muutama vuosi sitten. Samansuuntaisia pyrkimyksiä edistäisi hallituspuolueiden ajama uusi valvontaelin, joka valvoisi, ettei Ylen julkinen palvelu »häiritse» kaupallisia mediamarkkinoita.
Mikään sivistysteko ei ollut myöskään Ylen lähetysverkon taannoinen myyminen ranskalaiselle France Telecomille. Yle maksaa ohjelmiensa jakelusta nyt France Telecomin omistamalle, Suomessa monopoliasemassa olevalle Digitalle vuosittain yli 30 miljoonaa euroa. Kerran kassaan kilahtaneet myyntitulot, joilla rahoitettiin digitalisoimista, merkitsevät pysyvää lisärasitetta Ylelle ja meille tv-maksun tai Yle-maksun maksajille.
Digi-tv ja viestinnän konvergenssi avaavat mahdollisuuksia uusille voittoa tavoittelemattomille toimijoille. Suomessakin idullaan oleva yhteisötelevisiotoiminta voisi rikastuttaa mediakenttää. Se tarvitsee myös yhteiskunnan tukea voidakseen kehittyä.
Yleisradio on kuitenkin resursseiltaan ja osaamiseltaan niin selvästi omassa sarjassaan, että kolmannen sektorin toimijoiden mahdollinen nousu tuskin vähentää sen merkitystä.
