Kulttuurivihkot 6/2020, pääkirjoitus
Suomalaisten tuloerot nousivat vahvasti keskusteluun kuluneena syksynä, kun ilmeni, että verottaja on asianomaisten pyynnöstä poistanut noin 4 400 henkilön verotiedot medialle luovuttamiltaan yli 100 000 euron vuositulojen saajien listoilta. Jo viime vuonnakin sovelletusta verohallinnon linjasta on valitettu Helsingin hallinto-oikeuteen.
Useat isot viestimet ilmoittivat heti aikovansa selvittää listalta poistettujen henkilöiden tiedot. Tätä pyrittiin perustelemaan myös suurituloisille itselleen ja muille asiaan penseästi suhtautuville. Yle totesi julkaisevansa tietoja ”siksi, että on tärkeää tietää, kenen maksamilla veroilla yhteiskuntaa rakennetaan ja rahoitetaan” ja kuka ”maksaa viulut”. Toisesta näkökulmasta voitaisiin sanoa, että juuri vauraimpien ihmisten tulot ja varallisuus ovat niitä viuluja, joita tavalliset ihmiset palkkatyöllään maksavat.
Joka tapauksessa tulo- ja verotiedot eivät ole yksityisasioita, vaan ne kertovat olennaisia seikkoja talous- ja tuotantoelämästä ja yhteiskunnasta. Suurimpiin tuloihin ja omaisuuksiin liittyy merkittävää vallankäyttöä toisia ihmisiä ja yhteiskuntaa kohtaan. Tämä on sitä taloudellista, ei-julkista valtaa, joka – toimittaja Hannu Taanilan sanoin (Kulttuurivihkot 3–4/2020) – ”ei salli tehtävän itsestään kuvaa”.
Tulo- ja verotiedot kertovat myös siitä, miten vähäisiä suurituloisimpien verot ovat suhteessa heidän tuloihinsa. Vain ansiotulojen verotus on Suomessa progressiivista. Suurituloisimpien tulot ovat yleensä pääomatuloja, joiden veroaste on kaksiportainen, 30 tai 34 prosenttia. Kunnallisveroa pääomatuloista ei peritä lainkaan.
Mutta tämäkään ei ole koko totuus: pörssiin listaamattomattoman yrityksen omistajien saamista osinkotuloista on 150 000 euroon asti vain 25 prosenttia veronalaista tuloa ja loput 75 prosenttia verotonta. Tämän yli menevästä osasta 15 prosenttia on verotonta. Verohallinnon tiedoissa näkyvät vain veronalaiset tulot, minkä vuoksi osingonsaajien todellinen veroaste on monesti huomattavasti matalampi kuin verotiedoista ilmenee – listaamattoman yrityksen osingoista 150 000 euroon asti vain 7,5 prosenttia. Mikäli huomioidaan myös yrityksen maksama yhteisövero, kokonaisveroasteeksi muodostuu 26 prosenttia.
Vastaava kuvio on omaisuuden myyntivoiton verotuksessa, koska myyntihinnasta voidaan vähentää todellisen hankintamenon sijaan hankintameno-olettama, joka on omistuksen kestosta riippuen 20 tai 40 prosenttia myyntihinnasta.
Vuonna 2006 silloinen punamultahallitus lakkautti Suomesta varallisuusveron. Siitä alkaen varallisuustiedot eivät ole olleet julkisia. Juuri varallisuuden erot ovat kuitenkin taloudellisen eriarvoisuuden varsinainen lähde.
Lisäksi ovat tietysti veroparatiisit, joiden suojiin moni voi sijoittaa varallisuuttaan täkäläisen verottajan ja verotietojen ulottumattomiin.
Jotakin olennaista kertovat ne suurituloisimpien suomalaisten haastattelut, joita tutkijat Anu Kantola ja Hanna Kuusela ovat julkaisseet kirjassaan Huipputuloiset – Suomen rikkain promille (Vastapaino 2019). Onnellisuuden ja kiitollisuuden sijasta näiden satumaisten omaisuuksien haltijoiden haastatteluista ilmenee – muutamia ilahduttavia poikkeuksia lukuun ottamatta – katkeruus ja kauna heikko-osaisempia ja sitä kansakuntaa kohtaan, joka on heille nämä vauraudet mahdollistanut. Suurimman vihan kohteena on ammattiyhdistysliike.
Työttömiä ja syrjäytyneitä pyritään osallistamaan yhteiskuntaan, mutta jonkinlaiselle sosiaalityölle näyttäisi olevan tarvetta myös rikkaimpien kuplassa. Köyhempien sanotaan olevan kateellisia rikkaille, mutta jostain kumman syystä myös rikkaat vaikuttavat usein olevan kateellisia köyhemmille. Eriarvoistuvassa yhteiskunnassa edes menestyvimmät eivät ole onnellisia.
Esimerkiksi syksyllä Keskon pääjohtaja Mikko Helander lausui, että vain Pohjois-Koreassa sosialismi on viety pitemmälle kuin Suomessa. Tämä sosialismi ei kuitenkaan estänyt häntä saamasta viime vuonna verotietojen mukaan 2 740 000 euron tuloja.
Varallisuus keskittyy maailmassa yhä harvempien käsiin. Kansalaisjärjestö Oxfamin mukaan miljardöörien määrä on tuplaantunut vuosikymmenen aikana, ja miljardööreillä on hallussaan enemmän varallisuutta kuin 60 prosentilla maapallon muusta väestöstä. Suomessa suurituloisimman promillen osuus veronalaisesta varallisuudesta lähes kaksinkertaistui vuosina 1987–2005. Tämä kehityssuunta voi olla yksi ihmiskunnan kohtalonkysymyksistä. Tieto, tutkimus ja kansalaiskeskustelu on välttämätöntä, vaikka monet varakkaimmat toivoisivatkin aiheesta vaiettavan.
Elias Krohn
