Kulttuurivihkot 3–4/2019, pääkirjoitus
Luonnonvarat, pääoma, työ. Siinä tuotannontekijät, joiden erottelu on olennaista pohdittaessa tuotantoelämän ja koko yhteiskunnan tulevaisuutta. Ekologisen kriisin kannalta ongelma on luonnonvarojen liikakäyttö. Työ on ihmisen lihaksiston tai aivojen käyttöä vaihteleviin tarkoituksiin, ja siihen liittyy ekologinen ulottuvuus vain sen kautta, miten siinä käsitellään luonnonvaroja. Ihmistyö sinänsä on uusiutuva luonnonvara – se ei maailmasta lopu niin kauan kuin ihmisiä riittää.
Yhteiskunta kuitenkin suosii juuri luonnonvarojen käyttöä työvoiman sijasta. Suomessa yli puolet verotuotoista kertyy kotimaisen työn verotuksesta (muualla tehtyä halpatyötähän ei meillä veroteta) ja vain noin seitsemän prosenttia ympäristö- ja luonnonvaraveroista.
Tilanne on samanlainen EU-maissa laajemminkin. Myös yritystuet suosivat teknologian ja energian käyttöä. Suomessa maksetaan vuosittain yritystukia yli neljä miljardia euroa, mistä noin kolme miljardia menee ympäristölle haitalliseen toimintaan, arvioi Suomen ympäristökeskuksen tutkija Sarianne Tikkanen (Suomen Kuvalehdessä 5/2018). Kiertotalouden kehittäminen sekä materiaalien ja energian kulutuksen vähentäminen edellyttäisivät juuri päinvastaisia painotuksia, mutta raskas teollisuus on Suomessa jyrännyt lobbauksellaan.
Kulttuuri, koulutus, sivistys ja tieto ovat asioita, joiden tuottamisessa korostuu työ luonnonvarojen sijasta. Siksi niihin panostaminen kytkeytyy vahvasti ihmistyötä suosiviin uudistuksiin.
Uuden hallituksemme ohjelma lupailee alustavaa käännettä: kiertotaloutta edistetään, kulutusverotusta aiotaan suunnata ilmasto- ja ympäristövaikutukset huomioivaksi, kaivostoimintaa aletaan verottaa enemmän ja teollisuuden energiaveron palautusjärjestelmästä luovutaan. Yritystukien leikkaaminen jää tosin yhä marginaaliseksi, 100 miljoonaan euroon.
Pitemmän päälle verojärjestelmämme, työn sivukulut mukaan lukien, olisi tarpeen uudistaa perusteellisesti. Sivukulujen vuoksi työnantajan maksurasitus määräytyy tällä hetkellä ensisijaisesti työllistämisen ja palkkojen mukaan. Sosiaaliturva, työttömyysvakuutukset ja eläkkeet pitää rahoittaa, mutta rahoitusta ei ole pakko kytkeä työn teettämiseen. Maksut voisivat sen sijaan perustua tuotannon jalostusarvoon, jolloin eri tuotannontekijät – myös automatisoivan teknologian hyödyntäminen ihmistyön sijasta – tulisivat tasapainoisesti huomioiduiksi. Lisäksi veroprosentteja voitaisiin säätää tuotannon ympäristölle ja ihmisille aiheuttamien haittojen mukaan. Tämän kaltaisia malleja ovat esittäneet muun muassa saksalainen taloustieteilijä Hans-Werner Sinn sekä Suomessa entinen sosiaalijohtaja Kati Peltola.
Sitran ja oikeistovihreiden suosima suuntaus, jossa ansiotuloverotusta kevennetään ja kulutusveroja nostetaan, on sen sijaan pienituloisille kestämätön. Ansiotulovero on ainoa selkeästi progressiivinen vero Suomessa, ja nytkin sen osuus kaikesta verokertymästä on vain reilut kymmenen prosenttia. Sen nakertaminen, jota on tehty 1990-luvulta alkaen, vie Suomea entistä vahvemmin tasaverotuksen maaksi. Pienituloisimpien on pakko käyttää kaikki liikenevät tulonsa välttämättömään kulutukseen, jolloin heidän asemansa heikkenee kulutusveroja nostettaessa. Uusi hallitus on onneksi alentamassa ansiotuloveroa vain 200 miljoonalla ja vain pieni- ja keskituloisten osalta. Nähtäväksi jää, miten suunniteltu ilmasto- ja ympäristöperusteinen kulutusverotus näkyy pienituloisen kukkarossa, ja toteutuuko pienituloisille – mutta ei työttömille – kaavailtu työtulotuki.
Käänne kohti vihreää taloutta ei laajemminkaan ole sosiaalisesti ongelmaton. Taloustoimittaja Jan Hurri esittää Taloussanomissa (29.5.2019) huomionarvoisen vision: talouden ympäristökäänne voi olla ”uuden kultakuumeen veroinen tilaisuus tuottoisiin liiketoimintamahdollisuuksiin”. Hän vertaa tilannetta viime vuosikymmenten globalisaatioon ja talous- ja eurokriiseihin.
”Jos vanha kaava ja aiemmat virheet toistuvat, jakautuvat ’vihreän talouden’ tuotot ja niistä koituvat kustannukset eri kansanosille ja vielä niin, että hyödyt kertyvät harvoille mutta kustannukset ja epäsuorat haitat paljon suuremmille joukoille”, Hurri ennustaa. Kahtiajako ja vastakkainasettelu yhteiskunnassa jyrkentyisivät.
Jotta näin ei kävisi, tarvitaan perustavanlaatuisia muutoksia yhteiskunnallisissa rakenteissa. Ensi hätään on nostettava reippaasti suurten pääomatulojen ja varallisuuksien verotusta (varallisuusverohan on Suomesta kokonaan poistettu) sekä parannettava julkisia palveluja ja sosiaaliturvaa. Huonoista työehdoista on voitava kieltäytyä, ja on muistettava, että palkkatyö on vain yksi työn muoto.
Nykyisellä Suomen eduskunnan, sen enempää kuin Euroopan Parlamentinkaan, kokoonpanolla perustava käänne tuskin onnistuu. Siksi tarvitaankin pitkäjänteistä kansalaistoimintaa ja joukkovoimaa. Se, että hallituksemme on aiempia vasemmistolaisempi, ei poista edistyksellisen kansalaisaktivismin tarvetta, vaan pikemminkin tekee sen entistä tärkeämmäksi.
Osta Kulttuurivihkot 3–4/2019 irtonumerona tai digilehtenä.
