Kulttuurivihkot 5/2024, pääkirjoitus
Petteri Orpon (kok.) hallituksen linjaamat työelämän ja sosiaaliturvan heikennykset johtivat alkuvuodesta laajoihin poliittisiin työtaistelutoimiin. Lakkojen avulla ammattiliitot pyrkivät saamaan hallituksen neuvottelemaan ja perumaan kurjistamistoimiaan.
Näin ei kuitenkaan käynyt, ja huhtikuussa SAK keskeytti lakkonsa vaatien samalla, että sen jälkeen hallitus lähtisi etsimään ratkaisuja yhdessä työntekijäpuolen kanssa. Tämäkään toive ei toteutunut, vaan hallitus jatkoi Elinkeinoelämän Keskusliiton linjauksiin perustuvien hankkeidensa läpiviemistä. Ammattiyhdistysliike ei käynnistänyt lakkoja uudelleen, vaan käytännössä luovutti kamppailun. Minkäänlaisia kouriintuntuvia tuloksia se ei saavuttanut, vaikkakin sai ääntään kuuluville julkisuudessa. Ja nyt vastaavat poliittiset lakot onkin jo kielletty lainsäädännöllä.
Vaihtoehtona olisi ollut viime kädessä yleislakko, joka parhaassa tapauksessa olisi voinut pakottaa hallituksen perääntymään. Myös riskit olisivat olleet isot: lakkorintama ei välttämättä olisi pitänyt, yleinen mielipide olisi lakkoväsymyksen ja porvarillisen median vihamielisyyden myötä todennäköisesti kääntynyt liikettä vastaan ja tappio yleislakonkin jälkeen olisi ollut ay-liikkeelle entistä pahempi nöyryytys.
Luovuttamiseen päättynyt taistelu oikeistohallituksen lakihankkeita vastaan kuvastaa ensinnäkin palkansaajaliikkeen ja koko edistyksellisen kansalaisyhteiskunnan lamaantunutta tilaa. Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä ay-liike ja vasemmistovoimat kävivät lukemattomia kamppailuja paremman työelämän ja sosiaaliturvan puolesta, hyvällä menestyksellä kompromissien kautta. Nyt ne joutuvat vain vastustamaan heikennyksiä, eivätkä onnistu siinäkään.
Elinkeinoelämän Keskusliitto on mahtikäskyllään haudannut tulopolitiikan, ja konsensushenki on ohi. EK vaikuttaa omaksuneen 1970-luvun vähemmistökommunistien iskulauseen: ”Alas tulopolitiikka, alas luokkasopu!”. Kiristyneestä vastakkainasettelusta ovat tähän mennessä hyötyneet juuri työnantajat, Juha Sipilän (kesk.) ja Petteri Orpon hallitusten suosiollisella avustuksella.
Toiseksi taustalla on työelämän muuttuminen. Uudet prekaarit työsuhteiden muodot, kuten vuokratyö ja alustatyö, sekä lisääntyvät osa-aikatyöt ja itsensä työllistäminen eivät ole otollisia joukkotoiminnalle. Viime kevään lakkojakin kauppaliikkeet pystyivät tehokkaasti murtamaan vuokratyöfirmojen avulla. Voi kysyä, saataisiinko yleislakollakaan enää yhtäkään supermarketia suljettua.
Samalla kun työelämän epävarmistuminen ainakin lyhytnäköisesti katsoen palvelee yritysten voitontavoittelua, se hyödyttää työnantajia myös sitä kautta, että työntekijöiden uskallus oikeuksiensa ajamiseen heikkenee. Uudet työnteon muodot ja perinteisissäkin työsuhteissa lisääntyvät tehokkuusvaatimukset ovat myös asettaneet yksittäisiä työntekijöitä yhä enemmän kilpailuasemaan toisiaan vastaan ja vähentäneet tilaisuuksia yhteisen tietoisuuden ja joukkovoiman kehittymiselle. Ja moniko työssä uupunut jaksaa uurastaa työn lisäksi edunvalvonnan parissa?
Yhteiskunnallinen aktiviteetti on siirtynyt työväentaloista ja ammattiosastojen kokouksista sosiaaliseen mediaan. Some on tärkeä apuväline, mutta se ei korvaa kasvokkaisia kokoontumisia eikä pitkäjänteistä järjestötoimintaa. Jos kansalaisten järjestäytyminen jää ohueksi, EK:n kaltaiset teräksiset ison rahan organisaatiot vetävät aina pitemmän korren.
Yhä varsin korkeasta järjestäytymisasteesta huolimatta ammattiliitot eivät tavoita läheskään koko työväenluokkaa. Ammattiliiton tulisi olla yhtä kuin sen jäsenet, mutta jäsenet – puhumattakaan heistä, jotka eivät ole jäseniksi liittyneet – saattavat kokea sen itselleen etäiseksi. Taustalla on työväenliikkeen sivistystoiminnan ja laajemminkin yhteiskunnallisen sivistyksen heikentyminen. Aktivoitumista tarvitaan ennen kaikkea ruohonjuuritasolla.
Nykyhallituksen historialliset työelämäheikennykset ovat ikävistä vaikutuksistaan huolimatta myös mahdollisuus työntekijöiden mobilisoitumiseen. Kiristyvä vastakkainasettelu voidaan vielä kääntää työntekijäpuolenkin eduksi.
Ammattiliittojen on tärkeää aktivoitua myös prekaarin työvoiman asioissa. Monenlaista onkin jo tehty, mutta lisää lähentymistä tarvitaan. Iso merkitys voi olla myös työntekijöiden oma-aloitteisella, vapaamuotoisellakin organisoitumisella, mistä hyvä esimerkki on tämän lehden työelämä-teemapaketissa käsiteltävä ruokalähettien järjestäytyminen.
Kulttuurivihkot 5/2024, sisältö ja saatavuus
