Kulttuurivihkot 1/2010, pääkirjoitus
Kun Helsingin Sanomat kesällä 2008 listasi suomalaisia toisinajattelijoita – suurelta osin punavihreitä globalisaatiokriitikkoja –, esitin Kulttuurivihkojen blogissani vaihtoehtoisen listan toisinajattelijoista: Paavo Lipponen, Max Jakobson, Olli Kivinen, Janne Virkkunen, Risto E. J. Penttilä, Raimo Sailas, Matti Vanhanen, Jyrki Katainen, Jyri Häkämies, Toivo Sukari, Kyösti Kakkonen ja Mikael Lilius.
He olivat mielestäni toisinajattelijoita siksi, että he kannattavat politiikkaa, joka on kansan enemmistön etujen ja mielipiteiden vastaista. He ovat tässä mielessä »vähemmistöläisiä», marginaali-ihmisiä. Oma lukunsa on tietysti se, onko perusteita nimittää heitä ajattelijoiksi.
Kritisoin Helsingin Sanomien juttua siitä, että siinä esimerkiksi globalisaatio- ja EU-kritiikki, ydinvoiman vastustaminen ja eläinten oikeudet henkilöitiin yksittäisiin »toisinajattelijoihin», vaikka mielipidemittausten valossa valtaosa kansalaisista kannattaa samansuuntaisia näkemyksiä.
Nyt Kulttuurivihkojen teemana on toisinajattelu, erityisesti Suomessa. Taannoisesta listastani huolimatta emme ole haastatelleet Sailasta, Häkämiestä tai Sukaria. He saavat julkisuutta muutenkin riittävästi.
Haastateltavamme ovat lähinnä sivistyneistöön lukeutuvia henkilöitä, joiden ajatukset eivät edusta yhteiskunnallisen eliitin valtavirtaa. Tarkoituksena ei ole osoitella heitä sormella, kuten valtamedia monesti tekee, vaan nostaa esiin sitä, mitä sanottavaa heillä on.
Suomessa toisinajattelijoilla on onneksi suhteellisen helppoa verrattuna moniin muihin maihin. Sen osoittavat tässäkin lehdessä Irakista Suomeen muuttaneen Hassan Blasimin haastattelu sekä katsaus venäläiseen toisinajatteluun.
Vangituksi joutumisen tai henkensä puolesta pelkäämisen sijasta täkäläiset toisinajattelijat joutuvat kohtaamaan vaikenemista, henkistä eristämistä, leimaamista ja usein tarkoituksellista väärinymmärtämistä. »Väärät» mielipiteet saattavat vahingoittaa myös työllistymistä ja uralla etenemistä.
Suhtautuminen erilaisten mielipiteiden sietämiseen on mutkikas kysymys. Moniarvoisuutta on helppo vaatia silloin, kun itse on omine mielipiteineen syrjityssä asemassa. Toisenlaista rohkeutta kysyy vaatia sitä silloin, kun on vallitsevien mielipidesuuntausten kannalla.
Sananvapaudella ja moniarvoisuudellakin on rajansa. Esimerkiksi ulkomaalaispolitiikkaa koskevan keskustelun yhteydessä joudutaan vetämään rajaa sananvapauden käytön ja kansanryhmää vastaan kiihottamisen välillä.
Yleissääntönä kannattaa kuitenkin muistaa John Stuart Millin opetus, että toisinajattelu ja poikkeavat näkemykset ovat yhteiskuntaa kehittävä ja eteenpäin vievä voimavara. Tämä koskee epäilemättä myös alussa mainitsemaani herrajoukkoa. Ongelmana vain on se, miten paljon valtaa heidän kaltaisillaan nykyjärjestelmässämme on. Muutamat heistä ovat nousseet asemiinsa demokraattisessa prosessissa, mutta esimerkiksi valtiosihteeri Raimo Sailaksen, joka on yksi maamme merkittävimmistä ja pitkäaikaisimmista vallankäyttäjistä, ei ole tarvinnut mittauttaa kannatustaan yksissäkään vaaleissa.
