Pääkirjoitus, Kulttuurivihkot 4–5/2018
Kokonainen ideologia ja yhteiskunnallinen suuntaus sai alkunsa kolmen wieniläislähtöisen intellektuellin kirjallisesta työstä ja laajentuneesta verkostoitumisesta 1930–40-luvuilla. Friedrich von Hayek, Ludwig von Mises ja Karl Popper loivat perustan uusliberalismiksi nimeämälleen opille, joka korosti markkinoita, taloudellisen vapauden ensisijaisuutta ja valtiollisen sääntelyn vahingollisuutta. Kolmikosta Popper sittemmin monilta osin irtaantui suuntauksesta.
Näihin oppeihin pohjautuva tutkimustyö sai toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä tuekseen poliittisen oikeiston ja suuryritysten rahoittamia säätiöitä ja yhdistyksiä. Ne verkostoituivat yliopistomaailman kanssa. Erityisen merkittäväksi nousi markkinoiden tehokkuutta korostanut Chicagon koulukunta, jonka Nobel-palkittu ekonomisti Milton Friedman vaikutti vahvasti muun muassa Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin politiikkaan. Uusliberalismi oli raivannut tien politiikan valtavirtaan, ja sen varsinainen kulta-aika koitti 1990-luvun alussa etenkin entisissä reaalisosialismin maissa. Myös länsimaissa sen vaikutus laajeni.
Vuoden 2008 finanssikriisi merkitsi takaiskua uusliberalistisille opeille, mutta silti ne ovat edelleen vahvasti mukana etenkin yhteiskunnallisten eliittien ajattelutavoissa ja harjoitettavassa politiikassa.
*
Hayekin ja kumppanien alkuperäiset ajatukset markkinoiden moninaisuudesta ja keskittymisen vastustamisesta alkoivat 1960–70-luvuilla vaihtua suuryhtiöiden ja kasautuvan omistuksen puolustamiseksi taloudellisen tehokkuuden nimissä. Tällä taloudellisen vallan keskittymisen ja harvojen rikastumisen tiellä koko maailmantalous tänäkin päivänä etenee. Kehitysyhteistyöjärjestö Oxfamin raportin mukaan maailmassa viime vuonna luodusta vauraudesta 82 prosenttia meni maailman rikkaimman prosentin edustajille, kun taas köyhemmän puolikkaan varallisuus ei kasvanut lainkaan.
Uusliberalismi toki sekoittuu muiden suuntausten kanssa eikä juuri kukaan myönnä olevansa uusliberalisti sanan negatiivisten mielleyhtymien vuoksi. Silti suuntauksen kädenjälki näkyy vahvasti Suomessakin 1990-luvulta alkaen harjoitetussa politiikassa, työttömien aktiivimallista yhtiöveron alentamisiin, valtionyhtiöiden yksityistämisistä kilpailukykysopimukseen.
Mitä tästä opimme? Sen, että teoreettisella työllä ja kamppailulla on merkitystä ja se voi muuttaa maailmaa. Olennaista uusliberalismin menestystarinassa oli määrätietoinen ja tehokas organisoituminen.
Pitkäjänteistä teoreettista työtä tarvitaan yhtä lailla rakennettaessa tasa-arvoisempaa taloutta ja tuotantoa, joka perustuu kaikkien osallisuuteen. Tällaista työtä tehtiinkin aikoinaan suomalaisen hyvinvointivaltion rakentamiseksi. Vähintään yhtä tärkeää oli toki työntekijöiden ja kansalaisyhteiskunnan joukkovoima. Tällä hetkellä on erityisen huutava tarve väistämättömän ekologisen rakennemuutoksen hahmotteluun.
Nykyään monelle on helpompaa kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu. Mutta mitä sanoikaan Milton Friedman: ”Katson, että meidän tehtävämme on nimenomaan kehittää nykyiselle politiikalle vaihtoehtoja, pitää ne elossa ja tarjolla, kunnes poliittisesti mahdoton kääntyy poliittisesti väistämättömäksi.” Siinäpä ohjenuoraa myös vasemmistovoimille.
*
50 vuotta sitten elettiin Euroopassa kumouksellisia aikoja. Prahan kevät ja sen väkivaltainen tukahduttaminen olivat itäisen reaalisosialismin romahduksen esinäytös. Lännessä etenkin opiskelijaliikkeet toivat uusia tuulia yliopistomaailmaan ja koko yhteiskuntaan. Esimerkiksi sukupuolten välinen tasa-arvo eteni ja monet konservatiiviset tabut murtuivat. Taloudellisen oikeudenmukaisuuden ja demokratian vaatimukset ovat toteutuneet heikommin.
Silloisen liikehdinnän taustalla oli yliopisto-opiskelijoiden määrän nopea kasvu. Nyt väestön koulutustaso on vieläkin korkeampi, mutta sivistyneistöllä ei silti ole vahvaa yhteiskunnallista liikettä eikä missiota, kuten professori Risto Alapuro toteaa tämän Kulttuurivihkojen älymystöteeman haastattelussa.
Jo lähitulevaisuudessa voi olla toisin. Eriarvoisuuden ja ekologisen kriisin kärjistyminen eivät voi olla nostattamatta vahvoja muutosliikkeitä – ja onhan niitä jo nytkin. Sivistyneistön rooli voi olla keskeinen siksikin, että se kokee etenkin työelämän murroksen vahvasti omissa nahoissaan.
