Kulttuurivihkot 4-5/2012, pääkirjoitus
Tekijänoikeuksista käydään kulttuuripiireissä usein kiihkeää keskustelua. Pahimmillaan siinä vallitsee tiukka osapuolijako ja osapuolet puhuvat toistensa ohi. Tässä Kulttuurivihkoissa käsitellään aihetta useista, osittain ristiriitaisistakin näkökulmista. Yksi keskeinen havainto on kuitenkin yhteinen: luovan työn ja sitä hyödyntävän pääoman vastakkainasettelu on kärjistymässä.
Yhteiskuntatieteiden tohtori Jorma Mäntylä muistuttaa poleemisessa esseessään (painetussa lehdessä) tekijänoikeuksien syntyhistoriasta, joka jää nykykeskustelussa usein pimentoon: tekijänoikeudet olivat ja ovat radikaali poikkeus normaaleihin kapitalistisiin omistussuhteisiin, joissa työntekijän työn tuotos on työnantajan omaisuutta. Nyt tätä poikkeusta murennetaan, kun esimerkiksi mediatalot vaativat toimittajilta ja kuvaajilta sekä kustantamot kääntäjiltä rajoittamattomia oikeuksia työn tuloksiin. Samaan aikaan näiden vaatimusten kanssa mediatalot muuten ovat tehneet, niiden itse levittämistä päinvastaisista mielikuvista huolimatta, huikeita voittoja.
Tekijänoikeuden käsitettä käytetään usein väärin kuvaamaan myös työnantajan oikeutta työntekijän teokseen. Oikeampi termi olisi tällöin: tekijältä pois otettu oikeus. Suomen kielen sana tekijänoikeus mahdollistaa näiden asioiden erottelun paremmin kuin englannin copyright, kunhan sanan alkuperäinen sisältö ja syntyhistoria pidetään mielessä. Kopiointioikeus on vain yksi, vaikkakin keskeinen osa tekijänoikeutta.
Tekijänoikeuspolitiikassa vastakkain asetetaan usein kulttuurin tai tiedon tuottajat ja kuluttajat. Tällainen on lyhytnäköistä ajattelua. Laadukas, ammattitaidolla tuotettu taide, viihde tai journalismi ja sen edellytysten turvaaminen on myös kuluttajien etu. Vastaavasti tuottajien etu on se, että heidän teoksensa ovat mahdollisimman laajan yleisön saavutettavissa – toki mielellään jonkinlaista korvausta vastaan. Molemmat asiat ovat myös koko yhteiskunnan kannalta arvokkaita. Lisäksi on muistettava sekin, että tekijät ovat aina myös kuluttajia: oman alan traditioiden tunteminen ja kollegoiden tekemisten seuraaminen on heille välttämättömyys.
Kun sen sijaan välikädet tekevät voittoa luovan työn hedelmillä, häviäjiä ovat niin työn tekijät, kuluttajat kuin yhteiskunta. Olisiko keskeinen ristiriita siis sittenkin työn ja pääoman – tai yhteiskunnan kokonaisedun ja markkinajärjestelmän – eikä tuottajien ja kuluttajien välillä?
On myönnettävä, että muitakin ristiriitoja aihepiiriin kuuluu, nettimaailmassa esimerkiksi valinta tiukan tekijänoikeuksien valvonnan ja yksityisyyden suojan välillä. Onko vaikkapa musiikin yksityiseen käyttöön kopioimista mitenkään mahdollista valvoa ilman totalitarismia hipovaa valvontajärjestelmää (jollaisia tosin on muihin tarkoituksiin jo ennestään, vaikkapa Yhdysvalloista johdettu Echelon)? Hyvitysmaksut lienevät tällaiseen verrattuna ainakin siedettävämpi vaihtoehto.
Taiteentekijöiden toimeentulossa on suuria vaihteluita sekä eri alojen sisällä että niiden välillä. Yleisesti ottaen kuitenkin harvemmat elävät pelkillä tekijänoikeustuloilla, ehkä viihdemaailmaa lukuun ottamatta. Täysipäiväinen taiteellisen työn harjoittaminen on monille mahdollista vain apurahojen turvin.
Kuten amerikkalainen taloustieteen professori Robin Hahnel osoittaa vasta suomennetussa teoksessaan Kilpailusta yhteistyöhön (Like & Rauhanpuolustajat 2012), markkinamekanismi ei mahdollista työstä saatavan hyödyn jakautumista oikeudenmukaisesti, esimerkiksi suhteessa kunkin kansalaisen ponnisteluihin. Taiteilijoiden kohdalla teosten kaupalliseen menekkiin perustuvat tulot eivät siis turvaa oikeudenmukaista tulonjakoa, vaikka voivatkin olla monille tärkeä lisä. Joillekin ne voivat olla myös kannustin, mutta kuten Mäntylä esseessään osoittaa, merkittävämpi kannustin ovat moraaliset tekijänoikeudet.
Niitä on varjeltava, ja siitä syystä on luultavasti tärkeää, että tekijänoikeuden suoja kestää ainakin tekijän elinaikana niin kauan kuin hän itse haluaa. Se, että suoja-aika jatkuu EU:ssa nykyään vielä 70 vuotta tekijän kuoleman jälkeenkin, perustuu sen sijaan lähinnä tekijänoikeuksia haltuunsa ottaneiden suuryhtiöiden voitontavoitteluun. Luovan työn kannustimet tuskin lisääntyivät vähääkään sillä, että suoja-aikaa pidennettiin 50:stä 70:een vuoteen.
