Pääkirjoitus, Kulttuurivihkot 2/2024
Kalevalan päivänä Huoltovarmuuskeskus tiedotti selvittävänsä kulttuurialan ottamista mukaan huoltovarmuustoiminnan piiriin. Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa henkinen kriisinkestävyys on määritelty yhdeksi elintärkeistä toiminnoista, ja siinä kulttuurilla on Huoltovarmuuskeskuksen mukaan keskeinen merkitys.
Kulttuurialan toimijat pitävät keskuksen tekemän kyselyn mukaan alan liittämistä osaksi huoltovarmuustoimintaa tarpeellisena. Huoltovarmuustoiminnan ja kulttuurialan yhteisinä kehittämisteemoina esille nousivat ”poliittisten päätöksentekijöiden ymmärryksen lisääminen kulttuurialan merkityksestä häiriötilanteissa, kulttuurin sisältöjen ja taiteen merkitys kansalaisia yhdistävänä tekijänä, medialukutaito sekä kulttuurialan palveluiden saatavuus poikkeusoloissa ja häiriötilanteissa”.
Huoltovarmuustoiminnan edellytyksiä kulttuurialalla aletaan aluksi tarkastella verkostomaisesti alan toimijoiden kanssa. Alan toimijat voivat halutessaan tiivistää toimintaa poolitoiminnaksi. Toimialakohtaisissa pooleissa muun muassa tuotetaan ja jaetaan varautumistietoutta ja tilannekuvaa sekä suunnitellaan toimialan yhteistä varautumista kriiseihin.
Huoltovarmuuskeskuksen ja kulttuurialan toimijoiden ajatukset kulttuurin merkityksestä vaikeina aikoina ovat sinänsä oikeita. Elämme moninaisten, mahdollisesti kärjistyvien kriisien aikaa. Kulttuuri voi tällaisina aikoina tarjota ihmisille perspektiiviä asioihin, elämänsisältöä, lohtua, empatiakykyä ja näkymiä paremman maailman mahdollisuuksista.
Kulttuuribudjetista leikkaaminen on nykyisen hallitusohjelman omienkin kirjausten vastaista. Kulttuurin näkeminen myös huoltovarmuusperspektiivistä herättää alalla toiveita siitä, että kulttuuriin alettaisiin suhtautua aiempaa vakavammin, ei minään ”luksuksena”.
Silti on tarpeen esittää myös epäilyksiä ja reunaehtoja. Huoltovarmuuskeskus on valtiollinen toimija, kun taas taiteessa keskeistä on riippumattomuus. Kulttuuri ja taide edistävät yhteiskunnallista hyvää parhaiten saadessaan kukoistaa mahdollisimman vapaasti. Niitä ei tulisi välineellistää kulloistenkin valtiollisten pyrkimysten edistämiseen eikä ”turvallistaa”.
Monessa taide- ja kulttuuritoiminnassa on ongelmana se, että perusrahoitus on niukkaa ja toimintaa joudutaan rahoittamaan yhä uusille projekteilla, joihin haetaan erillisrahoitusta. Projektirahoituksella on usein jokin taiteen ulkopuolinen tarkoitus, joka pakottaa taiteen tekijät suuntaamaan toimintaansa eri tavalla kuin he muuten tekisivät. Ehkä tulevaisuudessa rahaa on tarjolla myös huoltovarmuutta edistäviin taidehankkeisiin samaan aikaan, kun vapaamman toiminnan mahdollistava perusrahoitus heikkenee.
Taide yhdistää ihmisiä monin tavoin yli kaikkien rajojen. Mutta taiteen rooliin kuuluu myös kyseenalaistaminen ja ravisteleminen – niinpä se monesti päinvastoin jakaa mielipiteitä etsiessään jotakin uutta. Tämäkin taiteen ominaisuus on syytä nähdä pikemminkin kriisinsietokykyä edistävänä kuin heikentävänä. Kysymyksenasettelun voisikin kääntää valtiokoneiston suuntaan: onko sillä sietokykyä kriittiselle kulttuurille ja taiteelle myös poikkeusoloissa?
Media on monessa asiassa laiminlyönyt kriittistä ja kyseenalaistavaa tehtäväänsä; vahtikoiralta on pudonnut hampaat. Koronapandemian yhteydessä media omaksui valtiovallan tiedotuskanavan roolin ja on alkanut vasta jälkeenpäin kyseenalaistaa silloisia kriisitoimia. Viestinnän tutkija Maarit Mäkinen on selvittänyt tutkimuksessaan, kuinka poikkeusaika vaiensi vaihtoehtoiset näkemykset valtamediassa.
”Tutkimuksessa voitiin tunnistaa pandemian alkuajan mediasisällöistä viestinnällistä polarisoitumista vahvistavia elementtejä, kuten dialogisuuden puute, puhujakategorioilla oikeuttaminen, ihmisten luokittelu sekä ääri-ilmaisujen käyttäminen. Lisäksi aineistossa esiintyi valittuun moraalikoodiin perustuvaa faktan konstruointia, joka voi lisätä ihmisten välistä vastakkainasettelua. Polarisoituneesta ajatusrakenteesta kertoivat kielteiset stereotypiat, asioiden esittäminen mustavalkoisina ja retoriset sanavalinnat”, Mäkinen kertoo Särö-lehdessä.
”Poikkeusoloissa kansalaisten epävarmuutta voidaan pyrkiä hallitsemaan faktoilla, mutta luottamuksen ja yhtenäisyyden rakentamisessa epävarmuuden ja erilaisten näkökulmien sietämisellä on keskeinen merkitys”, Mäkinen painottaa.
Myös Suomen sotilaallista liittoutumista koskevissa ratkaisuissa kyseenalaistavat äänet ovat jääneet vähiin – jälleen pelon ja kriisin ilmapiirissä. Samoin viime aikojen työmarkkinakriisissä valtaosa mediasta on valinnut puolensa, joka on Elinkeinoelämän Keskusliiton ja sen käsikassarana toimivan oikeistohallituksen puoli. Analyysit ja tutkimukset näiden aiheiden mediakäsittelystä odottavat vielä tekijäänsä.
Pelkojen lietsonta ja paniikkitunnelmat estävät tehokkaasti vapaata keskustelua ja tuottavat yksiulotteista ajattelua ja huonosti harkittuja päätöksiä. Tämä kytkeytyy myös historian ja kulttuurin tuntemuksen ja yleissivistyksen ohuuteen nyky-Suomessa.
Median yksiäänisyyden syntipukiksi on monesti nostettu vuonna 2014 Huoltovarmuuskeskuksen yhteyteen perustettu, mediayritysten muodostama Mediapooli. Mediapooli on kiistänyt puuttuvansa journalistisiin sisältöihin, vaikka siellä toimii myös sisältöryhmä. Mediapoolin ja siellä istuvien viestimien edustajien soisi tiedottavan kokoustelustaan avoimemmin, jo salamyhkäisyydestä aiheutuvien epäilysten torjumiseksikin. Syyt median yksiäänistymiselle, joka ei ole uusi asia, lienevät kuitenkin muualla, aikamme isoissa trendeissä.
Kuten taiteen, myös journalismin riippumattomuutta ja omalakisuutta on tarkoin varjeltava, vaikka nämä ihanteet eivät koskaan täydellisesti toteutuisikaan.
Aikamme vaihtoehdoton ilmapiiri korostaa entisestään kulttuurin ja taiteen kriittistä potentiaalia. Sen mahdollistaminen ja taiteen vapauden vaaliminen on myös henkisen kriisinkestävyyden ylläpitoa ja tulisi nostaa keskeiselle sijalle, jos kulttuuriala otetaan mukaan huoltovarmuustoimintaan.
