Kulttuurivihkot 1/2025, pääkirjoitus
Hallituksen kulttuuriin kohdistuvia leikkauksia on helppo pitää ideologisina. Kuten päätoimittaja Harri Kuusisaari kirjoitti vuoden 2024 lopussa klassisen musiikin lehdessä Rondossa, ”motiivi kulttuurileikkauksiin on jonkin muu kuin taloudellinen – niin pieni säästö kokonaisbudjetissa on, varsinkin jos ottaa huomioon työllisyys- ja muut kerrannaisvaikutukset”. Kuusisaari esittääkin asiallisen kysymyksen siitä, ”onko tarkoituksena myös hiljentää kulttuuriväki pelolla, jotta se ei liikaa toisi esiin vaihtoehtoisia arvojaan kovan kapitalismin ja arvokonservatiivisuuden tiellä”.
Taide – siinä missä journalismi – on edustanut vapaata yhteiskunnallista ajattelua. Sen vuoksi viime aikaiset merkit tämän suitsimisesta ovat herättäneet oikeutetusti huolta.
Loppuvuodesta Helsingin Suvilahdessa olevalta lailliselta graffitiseinältä poistettiin taiteilija Tuomas Holstin Riikka Purraa (ps) ja Petteri Orpoa (kok) esittävä satiirinen teos. Seinää hallinnoiva Helen Sähköverkko oy oli lähettänyt Helsingin kaupungille pyynnön poistaa teos pikaisesti. Myöhemmin yhtiöstä todettiin Helsingin Sanomille, ettei se ”yleisesti ottaen tarjoa pintojaan poliittisen keskustelun alustaksi” (18.12.2024).
Lausunnollaan se todisti, ettei tiedä kyseisestä taiteenlajista mitään; graffititaiteessa jos missä on aina suhtauduttu kriittisesti vallanpitäjiin. Jos laillisella seinällä olevat graffitit eivät saa olla yhteiskunnallisesti kantaaottavia, se on sama kuin poliittinen satiiri ei saisi olla poliittista saati satiiria.
Taiteen merkitys ja sisältö näyttää olevan hukassa myös opetus- ja kulttuuriministeriöllä. Kirjailija ja valokuvataiteilija Ida Pimenoff on sosiaalisessa mediassa (16.1.2025) tuonut esille, kuinka Taiteen edistämiskeskusta koskevan lain uusi luonnos on ”taiteen vapauden turvaamisen näkökulmasta jopa kelvoton”. Hänen mukaansa OKM:n hallinnonalalla ”on meneillään merkittävä paradigman muutos, jonka keskeisenä piirteenä on se, että julkinen valta ei enää kaikin toimin pyri suojaamaan tieteen ja taiteen perustuslakiin kirjattua autonomiaa, vaan itse asiassa uuden lainsäädännöin kautta mahdollistaa – tietoisesti tai huonosta valmistelusta johtuen – erilaisia tilanteita, joissa tuohon vapauteen on mahdollista puuttua.”
Taiteen vapauteen on jo puututtu ruohonjuuritasolla (kuten graffititapauksessa nähtiin) sekä välillisesti valtion tasolla (suuret ja perusteettomat leikkaukset supistavat ja yksipuolistavat taidekenttää). Nyt sama pyritään siis kirjomaan osaksi lakia – joko tietoisesti tai tiedostamatta.
Taiteen lisäksi myös taidepuheen edellytykset ovat uhattuina: Taiteen edistämiskeskukseen kohdistuvat leikkaukset vähentävät myös kulttuurilehtituen määrää. Vuonna 2025 jaettavan tuen kokonaismäärä on 15 prosenttia pienempi kuin vuosi sitten. Tätä kautta leikkauksilla päästään vaikuttamaan suoraan journalismiin.
Jotta kulttuurijournalismi voisi olla mahdollisimman monipuolista ja riippumatonta, se ei voi olla riippuvainen klikkimenestyksestä – etenkin, kun kaikki julkaisut eivät ole verkossa. Sama koskee journalismia laajemmin; Suomessa valtion uutismedioille jakama tuki on vain murto-osa siitä, mitä muissa Pohjoismaissa. Kummatkin – sekä yksipuolinen taide että yksipuolinen journalismi – kaventavat ja lopulta rapauttavat demokratiaa.
Tämän ei pitäisi tulla enää kenellekään yllätyksenä. Sen vuoksi onkin huomionarvoista seurata, ketkä reagoivat näihin uhkiin ja millä tavalla.
Tästä syystä on suuri kunnia saada jatkaa edellisen päätoimittajan Elias Krohnin jalanjäljissä ja olla mukana tekemässä lehteä, jossa kulttuuri ja taide yhdistyvät vasemmistolaisiin arvoihin. Kulttuurivihkojen päätoimittajana haluan ylläpitää keskustelua kulttuurista ja sen yhteiskunnallisuudesta. Se on taistelua demokratian puolesta.
PS. Otan mielelläni vastaan juttuideoita, mutta myös palautetta ja ehdotuksia koskien lehden sisältöä. Minut tavoittaa parhaiten sähköpostitse osoitteesta paatoimittaja(ät)kulttuurivihkot.fi.
Marissa Mehr