Kulttuurivihkot 3/2011, pääkirjoitus
Perussuomalaiset kohahduttivat eduskuntavaalien edellä vaaliohjelmansa kulttuuripoliittisella osuudella, jossa vaadittiin »postmodernin tekotaiteen» tukemisen lopettamista ja asetettiin etusijalle suomalaisen kulttuuriperinnön vaaliminen. Pyrkimys valjastaa kulttuuria ja taidetta pelkästään kansallisten, toisin sanoen poliittisten, päämäärien palvelukseen kauhistutti taideväkeä, syystäkin. Aiemmin tällaista taiteen politisointia ovat näkyvimmin harjoittaneet Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue ja Neuvostoliiton kommunistinen puolue. Vaikka nämä ehkä ovatkin äärimmäisiä esimerkkejä, ne osoittavat, että taiteen välineellistämisessä tulisi olla hyvin varovainen tai mieluummin pidättyä siitä kokonaan.
Perussuomalaisten toiveiden varjoon on kuitenkin jäänyt tällä hetkellä harjoitettava kulttuuripolitiikka, joka ei sekään ole lainkaan välineellistämisestä vapaata. Monissa virallisissa linjauksissa kulttuuri nähdään sen tuottamien taloudellisten hyötyjen valossa. Tässä pari esimerkkiä monien joukosta:
»Luovien alojen yrittäjyyden kehittämisen kautta Suomi voi tulevaisuudessa vahvistaa muiden toimialojen ja koko maan kilpailukykyä.» (Kauppa- ja teollisuusministeriön Luovien alojen yrittäjyyden kehittämisstrategia 2015)
»Kulttuuri on myös tärkeä osa kansainvälistä Suomi-kuvaa, joka voi edistää Suomen kilpailukykyä, matkailuelinkeinoa ja vientiteollisuutta kansainvälisillä markkinoilla.» (Valtioneuvoston selonteko eduskunnalle kulttuurin tulevaisuudesta, 2010)
Kulttuurin mahdollistamat taloudelliset hyödyt ovat toki kiistatta merkittäviä, eikä niiden esiintuomisessa ole sinänsä mitään väärää. Itsekin olen Kulttuurivihkojen pääkirjoituksessa (1/2009) vaatinut lisäpanostuksia kulttuuriin vetoamalla näin saataviin myönteisiin sosiaalisiin, taloudellisiin ja työllisyysvaikutuksiin.
Kulttuuri ja taide on kuitenkin arvokasta jo itsessään, eikä sillä tarvitse olla ulkoapäin asetettua tehtävää. Tässä mielessä sen voi rinnastaa tieteessä tehtävään perustutkimukseen. Ilman perustutkimukseen panostamista myöskään soveltava tutkimus ei pitemmän päälle ole mahdollista. Yhtä lailla välttämätöntä on sellainen taide, joka ei tähtää ennalta määriteltyihin hyötytavoitteisiin. Tähän kuuluu myös kokeellisuus ja epäonnistumisten riski.
Yliopistoissa akateeminen vapaus ja etenkin humanististen sekä yhteiskuntatieteellisten alojen perustutkimus näivettyvät samalla, kun lisääntyvä yksityinen rahoitus suuntautuu suureksi osaksi kaupallisesti hyödynnettävissä olevaan tutkimukseen. Samansuuntaista kehitystä on taiteenkin kentällä.
Turku panostaa miljoonia suurisuuntaiseen ja näyttävään kulttuuripääkaupunkihankkeeseen samalla, kun kulttuurin peruspalveluita ajetaan alas, Turun Taideakatemia on pahassa ahdingossa ja taiteilijoiden työtiloista on pulaa. Helsinkiin suunnitellaan suurta ja kallista Guggenheim-museota, johon Helsingin taidemuseo keskitettäisiin tai jopa sulautettaisiin. Perustelut ovat olleet enemmän elinkeino- kuin kulttuuripoliittisia, eikä taideyhteisöä ole selvitystyössä juurikaan kuultu.
Perussuomalaisten kannanotto aiheutti muissa poliittisissa ryhmissä harmillisen vähän kulttuuripoliittista keskustelua. Vasemmistonuorten silloinen ja nykyinen puheenjohtaja Dan Koivulaakso ja Li Andersson tekivät kuitenkin erään avauksen (Kansan Uutisten Viikkolehdessä 15.4.) vaatiessaan vasemmistoa uudistamaan kulttuuripolitiikkaansa. He esittivät sen keskeiseksi perustaksi taiteen autonomian turvaamista.
Linja on vasemmiston agendan kannalta looginen. Globaalin kapitalismin vyörytyksessä taide kuuluu erityissuojelua vaativien asioiden joukkoon, samalla tavoin kuin vaikkapa luonto, lapset tai vanhukset. Kaikkialla nouseekin ruohonjuuritason vastaliikkeitä puolustamaan vapaata ja elävää, epäkaupallista kulttuuria. Poliittisista suuntauksista juuri vasemmiston on erityisen luontevaa olla näissä kamppailuissa mukana, vaikka asia on tietysti kaikkien yhteinen.
