Kulttuurivihkot 5/2019, pääkirjoitus
On mahdollista, että koko lajimme eloonjääminen riippuu taiteilijoista ja taiteesta, esittää tieto- ja tieteiskirjailija Risto Isomäki Taideyliopiston vuosikertomuksen ja verkkosivuston kolumnissaan. Isomäen mukaan maailma on muuttunut yhä monimutkaisemmaksi ja yhteiskuntien kyky käsitellä monimutkaista informaatiota on ”heikentynyt pelottavalla tavalla”. ”Me emme osaa reagoida sellaiseen, mitä emme emotionaalisella tasolla pidä todellisena.” Kylällä nähdyn suden ”muodostama mikroskooppisen pieni uhka on ymmärrettävämpi kuin Jäämeren pohjalla eli käytännössä Marsissa sijaitsevat jäästä ja metaanista muodostuvat kerrostumat”.
Taide voi Isomäen mukaan lisätä ihmisten välistä ymmärrystä sekä auttaa kuvittelemaan, ”mitä nykyisestä arkitodellisuudestamme hyvin kaukana olevat uhkakuvat saattaisivat toteutuessaan käytännössä tarkoittaa”. Isomäen romaani Sarasvatin hiekkaa (2005) herätteli taannoin monia suomalaisia ymmärtämään ilmaston mahdollisen lämpenemisen dramaattisia seurauksia. Litium 6 -trilleri (2007) toi vastaavasti esiin ydinvoiman ja ydinaseiden apokalyptisiä uhkia tieteelliseen tietoon pohjautuen.
Isomäki ei halua sälyttää taiteilijoille yhteiskunnallisuuden velvoitetta, mutta hän toteaa, että suuri osa parhaasta taiteesta on ”aina noussut oman aikansa yhteiskunnallisista epäkohdista ja kamppailuista”.
Menneenä kesänä Vammalan vanhan kirjallisuuden päivien yhdessä paneelikeskustelussa kirjailijat Anni Kytömäki, Antti Salminen ja Johanna Sinisalo pohtivat tapahtuman tämänkertaista teemaa, oikeutta ja kohtuutta, ympäristökriisin ja kirjallisuuden näkökulmasta. He näkivät kirjallisuudella paljon mahdollisuuksia nykyisten ongelmien ja tulevaisuuden uhkakuvien käsittelyssä ja mahdollisten ratkaisujen hahmottelussa.
Salminen totesi, että ihmisen empatia-aisti koskee sitä, mikä on lähellä ja tunnettua. Iso haaste on laajentaa empatiaa sellaiseen, mitä emme vielä tunne. Tässä kirjallisuudella ja taiteilla on olennainen rooli.
Johanna Sinisalon mukaan tulevaisuusfiktio voi sekä havahduttaa ihmisiä että tarjota ratkaisuja. Kirjallisuuden avulla voidaan kuivaharjoitella todellisen maailman tilanteita.
Kytömäki kertoi ammentavansa romaaneihinsa aineksia kansanperinteestä. Menneisyydestä on paljon opittavaa ja myös menneen maailman luontosuhteita voi tehdä eläviksi.
Tämä onkin yksi olennainen lisä tulevaisuusfiktiota koskevaan keskusteluun: tulevaisuuteen kurkottaminen vaatii syviä juuria. Sattumoisin tämän Kulttuurivihkojen artikkeleja on koottu väljäksi teemaksi juuret-otsakkeen ympärille. Juurista on kyse niin färsaarelaisten kielen ja kulttuurin vaalimisessa, yhteisöllisessä kaupunkiviljelyssä kuin Platonin rakkauskäsitysten tuntemisessa. Juurilleen voi mennä lukemattomilla eri tavoilla, valitse mieleisesi.
Kun puhutaan lukutaidon tärkeydestä tai valtion panostuksista kulttuuriin, on kiehtovaa ja velvoittavaa ajatella, että kyse on myös tämänkaltaisista asioista: miten ymmärrämme itsemme, tunnemme juuriamme ja suunnistamme epävarmaan ja synkältä näyttävään tulevaisuuteen. Tai toisinpäin: ympäristön ja ihmisten suojelussa ja paremman tulevaisuuden rakentamisessa on aina kyse myös kulttuurista. Niin välttämätöntä kuin luonnontieteellinen tietämys onkin, se ei voi korvata kulttuurista ja humanistista lähestymistapaa. Luonnontiedekin ammentaa ympäröivästä yhteiskunnasta, joka ohjaa sen suuntautumista, mutta varsinkin siinä vaiheessa kun tutkimustulokset ovat tiedossa, on taiteilijoiden, ihmistieteilijöiden ja kaikkien kansalaisten vuoro.
