Kulttuurivihkot 6/2016, pääkirjoitus
Sana sivistys saattaa tänä päivänä kalskahtaa monen korvaan jotenkin vanhanaikaiselta, kenties elitistiseltäkin. Käsitteellä onkin ihmiskunnan historiassa ollut monenlaisia käyttötapoja. Ylevillä ihanteilla on oikeutettu alhaisiakin asioita, kuten vainoja ja sotia. ”Me sivistyneet” olemme vieneet sivistystämme ”barbaareille” keinoin, jotka ovat osoittaneet meidät barbaareiksi. Tällainen kaksinaismoraali on tänäkin päivänä kansainvälisessä politiikassa voimissaan. Paradoksaalisesti sivistyneet–barbaarit-vastakkainasettelua lietsovat osittain samat piirit, jotka halveksivat akateemista sivistystä.
Sivistyksen käsitettä ei kuitenkaan kannata unohtaa, vaikka sitä joskus käytettäisiinkin väärin. Sivistys on ymmärrettävä ihmisen tulemisena mahdollisimman tietoiseksi maailmasta jossa elää, ja siten mahdollisimman toimintakykyiseksi ja vapaaksi. Ihminen merkitsee tässä yhtä lailla yksilöä kuin koko ihmislajia. Puhtaasti yksityistä sivistys ei voi olla, vaan se on tapa, jolla liitymme osaksi lähiyhteisöjä, kansakuntaa, ihmiskuntaa. Eettiset ja universaalit pohdinnat ovat olennainen osa sivistystä.
Epämuodikasta ei tällä hetkellä ole vain sivistys sanana, vaan myös sen sisältö tässä merkityksessä. Yksi osoitus tästä ovat koulutussektorilla, aina varhaiskasvatuksesta yliopistoon, tehdyt budjettileikkaukset. Sivistysvihamielisyyttä osoittaa tekojen lisäksi päättäjien niitä tukeva retoriikka, kuten puheet ”kaiken maailman dosenteista” tai kesälomista professorin työn motivaattorina.
Yliopistojen osalta leikkaukset eivät ole suinkaan ainoa tapa, jolla valtiovalta on niitä kurmottanut. 1990-luvulta alkaen ovat voimistuneet vaatimukset siitä, että tutkimuksen ja opetuksen pitäisi palvella elinkeinoelämää. Tämä on ollut taustalla yliopistouudistuksessa, jossa yliopistot laitettiin kerjäämään rahaa yksityiseltä sektorilta ja yliopistojen hallituksiin määrättiin vahva ulkopuolisten edustus. Näihin ulkopuolisiin esimerkiksi Helsingin yliopistossa kuuluu kännykkä- ja öljybisneksistä sekä Luxemburgin veroparatiisipalvelujen hyödyntämisestä tunnettu Jorma Ollila. Sen sijaan, että hän olisi voimallisesti lobbannut yliopistossaan tehtävän laadukkaan tutkimuksen ja opetuksen rahoituksen puolesta, hän on neuvonut nuorisoa: ”Älä lue liikaa tai sinusta tulee akateeminen!”
Säästöjen tavoittelu koulutuksesta ja sivistyksestä kielii lyhytnäköisestä ajattelusta. Leikkausten kohteena on tällöin se perusta, jolle nykyaikainen yhteiskunta paljolti rakentuu. Säästöillä on kallis hinta, joka lankeaa tulevien sukupolvien maksettavaksi. Uskomus siitä, että yliopistot pitäisi valjastaa keskittymään elinkeinoelämää suoraan hyödyttävään tutkimukseen – tai että näin edes olisi mahdollista tehdä –, kertoo puolestaan siitä, ettei tieteen olemusta ja merkitystä ymmärretä eikä yliopistolaitoksen historiaa tunneta. Kuten professorien esittämän uuden yliopistolain perusteluissa todistetaan (esittely tässä Kulttuurivihkoissa sivulla 29), yliopistoissa on syntynyt eniten yhteiskuntaakin hyödyttäviä tuloksia juuri niinä kausina, jolloin tutkimuksen vapaus on ollut eniten arvossaan.
Äskettäin edesmennyt akatemiaprofessori Ilkka Hanski totesi viisaasti (Kanava-lehdessä 2/2016): ”Tieteellisiä läpimurtoja ei voi suunnitella etukäteen, muutenhan tutkimusta ei tarvittaisi lainkaan. Käytäntö on osoittanut, että merkittäviä tutkimustuloksia syntyy, kun tutkimusaiheiden valinnassa ja toteutuksessa luotetaan tutkimusyhteisön osaamiseen.”
Niitä, jotka eivät ymmärrä perustutkimuksen arvoa ja haluavat ”kaikki elinkeinoelämälle heti nyt”, pitäisi muistuttaa sanan ”perus” merkityksestä. Ilman perustutkimusta ei soveltavakaan tutkimus kauaa edisty. Tärkeintä – ja näinä aikoina ehkä myös vaikeinta – on kuitenkin ymmärtää tieteen ja sivistyksen itseisarvoisuus. Miten voisi olla nykymaailmassa perusteltavissa se, että aineellisen elintason jatkuva kohottaminen olisi itseisarvo mutta tiedon ja ymmärryksen rikastaminen ei?
Kulttuurivihkot 6/2016, sisällys ja saatavuus
