Kulttuurivihkot 1/2013, pääkirjoitus
Tässä Kulttuurivihkoissa puhutaan eliitistä ja elitismistä paljolti kielteisessä valossa, vaikka me Kulttuurivihkojen tekijät olemme itsekin eliittiä: keskimääräistä koulutetumpia, sivistyneempiä ja yhteiskunnallisesti valveutuneempia.
Kulttuuri- ja sivistyseliitti on kuitenkin valtaosin aivan eri joukkoa kuin vaikkapa maailman tai Suomen väestön vaurain prosentti. Kulttuuriväki taitaa päinvastoin olla keskimäärin muuta väestöä vähävaraisempaa. Varakkaimmat taas harvemmin kuuluvat ainakaan sydämensivistyksensä tai yhteiskuntamoraalinsa puolesta kansakunnan parhaimmistoon. Eipä tosin kulttuurihenkisyyskään näitä ominaisuuksia takaa.
Luokkaerot selittävät osaltaan sitä, miksi eri väestöryhmillä on erilaisia kulttuuriharrastuksia. Työväenluokalla ei ole vahvaa oopperassa tai klassisen musiikin konserteissa käymisen traditiota – sen lisäksi, että niiden lippujen hinnat eivät sovi pienituloisen työntekijän tai työttömän kukkarolle –, mutta tämä ei tarkoita, etteikö myös työväenluokkaan kuuluvilla olisi edellytyksiä harjaantua nauttimaan niistä.
Tasa-arvo ei merkitse, että kaiken kulttuurin pitää olla helposti sulavaa, vaan koko kansakunnan sivistystasoon panostamista. 1960-luvulla radikaalia oli nostaa valokeilaan populaarikulttuuria sekä rikkoa aiheellisesti ahtaiksi koettuja rajoja ja normeja. Nyt tositelevisioiden ja muun tyhmistävän, kaupallisen massaviihteen aikakaudella radikaalia on nostaa esiin humaaneja arvoja ja niihin nojaavaa kulttuuria.
Tässä Kulttuurivihkoissa emeritusprofessori Seppo Knuuttilan haastattelussa puidaan niin sanottua »tyhmän kansan teoriaa». Yksinkertaisimmillaan se merkitsee väittämää, että kansa jäljittelee kulttuurieliittiä ja kansankulttuurin saavutukset »laskeutuvat» niin sanotun korkeakulttuurin piiristä. Jo pelkästään Kalevala suomalaisen kulttuurin yhtenä peruskivenä riittää osoittamaan teorian vähintäänkin puutteelliseksi.
Toisaalta on sekä tutkimus- että kokemustietoa siitä, että taloudelliset ylemmät luokat ovat usein alempien luokkien jäljittelyn kohteina. Tämän vuoksi väestön rikkaimman prosentin elämäntyylillä on vielä isompi merkitys kuin voisi luulla: oman valtavan luonnonvarojen kulutuksensa lisäksi he esimerkillään tahtomattaankin ohjaavat myös muita vastaavanlaiseen elämäntyyliin.
On tavallista olettaa, että rikkaimpien ihmisten vähäisen määrän vuoksi heidän tuloillaan ja kulutuksellaan ei olisi paljoa merkitystä, vaikka se jaettaisiin tasaisemmin. Tämä ei pidä paikkaansa: esimerkiksi Bloomberg-yhtiön uusin vuosittainen lista maailman rikkaimmista ihmisistä kertoo, että jo pelkästään sadan rikkaimman yhteenlaskettu varallisuus lisääntyi viime vuonna 184 miljardilla eurolla. Heidän koko varallisuutensa on suurempi kuin Intian tai Venäjän bruttokansantuote. Ja nyt ei puhuta rikkaimmasta prosentista, vaan suunnilleen promillen kuudessadastuhannesosasta. Kansainvälisen hyväntekeväisyysorganisaation Oxfamin raportin mukaan tämän joukon viime vuoden tuloilla äärimmäinen köyhyys poistettaisiin maailmasta neljästi.
Tällaiseen eliittiin, jota muut jäljittelevät, ihmiskunnalla ja luonnolla ei ole varaa.
Suomessa erot ovat toistaiseksi pienempiä, mutta täälläkin Tilastokeskuksessa tehdyn laskelman mukaan jo 50 prosentin vero yli 100 000 euroa vuodessa ansaitseville tuottaisi valtion kassaan miljardi euroa vuodessa – yhtä paljon kuin arvonlisäveron kahden prosenttiyksikön korotus. Jos raja lasketaan 75 000 euroon, tuotto olisi jo 2,2 miljardia. Helpolla tämä eliitti, joka ei ole kansakunnan parhaimmistoa, ei kuitenkaan suostu edes maltilliseen tinkimiseen saavutetuista eduistaan.