Kulttuurivihkot 3–4/2016, pääkirjoitus
Julkisten palvelujen yksityistäminen on tuttua kauraa – ja käy sote-uudistuksen toteutuessa yhä tutummaksi. Vaikka julkinen valta edelleen rahoittaisi palvelut, ne siirtyvät ratkaisevalla tavalla kauemmas kansalaisten ja palvelujen käyttäjien vaikutusvallasta. Osakeyhtiön tarkoitus, mahdollisimman suurten osinkojen tuottaminen osakkeenomistajille, ei aina käy yksiin ihmisten optimaalisen hoidon tai yhteiskunnallisen kustannustehokkuuden kanssa. Myös palvelujen yhtiöittäminen julkisen vallan omistuksessa muuttaa toiminnan logiikkaa samaan suuntaan. Kansalaisten demokraattiset mahdollisuudet saada tietoa ja vaikuttaa katoavat yhtiösalaisuuden taakse.
Palveluja on monenlaisia. Vähemmän puhutaan siitä, että myös luonto tarjoaa meille elintärkeitä tai elämänlaatua parantavia palveluja. Myöskään nämä palvelut eivät ole turvassa yksityistämiseltä. Kun aineellisen kasvun rajat häämöttävät, kapitalistinen voitontavoittelu on laajenemassa moniin uusiin suuntiin. Yksi suunta on sellaisten palvelujen kaupallistaminen, jotka luonto aiemmin on tarjonnut maksutta, usein ihmisten kokemuspohjaisen tietämyksen välityksellä. Kuvaavimpia esimerkkejä maailmalta on siemenviljan patentointi yksittäisille suuryhtiöille. Pahimmillaan tämä on johtanut tilanteisiin, joissa yhtiö saa yksinoikeuden paikallisten viljelijöiden kasvinjalostusta koskevaan vuosituhantiseen perintötietoon ja muut kuin yhtiön myymät siemenet muuttuvat luvattomiksi piraattikopioiksi. Geenimanipulaatio pahentaa tällaisia riistosuhteita entisestään, kun siemvilja on hankittava joka vuosi uudelleen ja riippuvuus yhtiöiden lannoitteista lisääntyy.
Suomessa ollaan yhtiöittämässä Metsähallitusta, joka hallinnoi kolmannesta Suomen pinta-alasta. Uhkana on liiketoiminnallisen logiikan tunkeutuminen ”talousmetsien” ohella retkeily- ja virkistysmaille, vesialueille sekä saamelaisille tärkeille luontaistalousalueille. Kansalaisten tiedonsaanti ja vaikutusmahdollisuudet näissäkin tärkeissä palveluissa vaikeutuvat. Kiireellä läpi viedyssä hankkeessa jää hallituksen päinvastaisista vakuutteluista huolimatta mietityttämään myös yksityistämisen mahdollisuus tulevaisuudessa.
Luonnon tarjoamat palvelut loppuvat tai heikentyvät myös esimerkiksi saastuttamisen tai luontoalueiden fyysisen tuhoamisen tai aitaamisen vuoksi. Taloustieteessä tällaisista menetyksistä puhutaan taloudellisen toiminnan negatiivisina ulkoisvaikutuksina. Huomiotta jää usein se, että rajanveto on pitemmän päälle keinotekoinen: ulkoisvaikutukset heijastuvat lopulta myös takaisin sinne mistä ne tulevat ja koko talousjärjestelmään.
Pahinta on ekosysteemipalvelujen tuhoutuminen. Esimerkiksi mehiläisten ja muiden pölyttäjähyönteisten tekemä työ on rahassakin mitattuna suunnattoman arvokasta ja korvaamatonta. Kuka maksaa laskun, kun mehiläiset kuolevat mahdollisesti kemiallisten torjunta-aineiden tai geenimanipulaation vuoksi?
Suomen vihreissä vallalla on usko markkinoihin ja niiden valtiolliseen sääntelyyn. Sääntelyn tarjoama apu on kuitenkin rajallinen, kun kapitalismi tarvitsee toimiakseen jatkuvaa kasvua ja luonnonvarojen riistoa. Sen lisäksi olisi tärkeää esimerkiksi kehittää kestäviä tapoja tuotannon järjestämiseen, kuten resurssien suljettuun kiertoon perustuvia paikallisia tuotantomalleja. Tähän kuuluu välttämättömänä osana ruohonjuuritason demokratia ja yhteisöllisyys. Sellaisen yleistyessä astutaan aina joidenkin varpaillekin – valtasuhteet ja -rakenteet murtuvat.
Ennen kaikkea kumousta tarvitaan ihmisten korvien välissä – tapamme ajatella luontoa on muututtava, kuten filosofi Tere Vadén sanoo luontoteemamme haastattelussa.
Sivistys, jonka puolesta toisen teemapakettimme päähenkilö Pertti Karkama väsymättä puhuu, on tiiviisti yhteydessä ympäristökriisin ymmärtämiseen. Mitään onnellista muutosta tuskin voi tapahtua ilman tietämystä pitkistä historiallisista perspektiiveistä, ilman Vadénin peräänkuuluttamaa syntytietoa ja ilman kansalaisyhteiskunnassa tapahtuvaa liikettä.
Osta Kulttuurivihkot 3–4/2016 verkkokaupasta digilehtenä tai tilaa painettu irtonumero kotiisi.
