Kulttuurivihkot 3/2021, pääkirjoitus
Kunnissa päätetään ihmisten arjen kannalta läheisimmistä yhteiskunnan tehtävistä: kouluista, varhaiskasvatuksesta, kirjastoista, kulttuuri- ja liikuntapalveluista, maankäytöstä – ja vielä toistaiseksi myös sosiaali- ja terveyspalveluista. Siitä huolimatta kuntavaalit eivät yleensä ole jaksaneet kiinnostaa ihmisiä yhtä paljon kuin eduskuntavaalit tai varsinkaan presidentinvaalit, vaikka presidentin tehtäväkenttään kuuluva ulkopolitiikka tärkeydestään huolimatta ei normaalioloissa juuri arjessa näy.
Selitys liittyy politiikan mediavälitteisyyteen. Mediassa se muuttuu helposti omalle elämällemme enemmän tai vähemmän ulkopuoliseksi näytelmäksi, jonka henkilöitä ja heidän edesottamuksiaan voimme eri kanavista seurata ja kommentoida.
Samaa henkilökeskeisyyttä kuin presidentinvaaleissa on tullut kuntavaaleihin suurten kaupunkien pormestarijärjestelmien myötä. Kuntavaaleissa ei silti valita pormestaria, vaan kaupunginvaltuutetut, jotka sitten valitsevat pormestarin. Pormestarimalli on joiltain osin keskittänyt vallankäyttöä, mutta viime kädessä päätösvalta jokaisessa kunnassa on edelleen valtuustolla – kuntalaissa todetaan yksiselitteisesti, että valtuusto ”vastaa kunnan toiminnasta ja taloudesta sekä käyttää kunnan päätösvaltaa”. Tätä kuvaa pormestarikamppailut hämärtävät – ja samalla ihmisten arjen asioiden käsittely jää katveeseen.
Pormestaripeli tuntuu kuitenkin onneksi kiehtovan enemmän mediaa kuin kuntalaisia itseään. Kannatus ei ole merkittävästi keskittynyt vain suurimmille puolueille, jotka ovat vahvoilla pormestariodotuksissa. Tätä kirjoitettaessa ennusteet viitttaavat Helsingissä päinvastaiseen suuntaan.
Toinen läheisimpiä asioita hämärtävä suuntaus on kuntavaalien yleispoliittisen ulottuvuuden korostaminen. Valtakunnallisiin gallup-lukuihin ja hallitus- ja oppositiopuolueiden mittelöihin tuijottaminen vie huomiota pois asioista, joista kunnissa edustajiemme välityksellä päätämme.
Jotta demokratia toimisi, äänestäjillä on oltava mahdollisimman hyvät tiedot siitä, mitä asioita mikäkin puolue ja ehdokas omassa kunnassa ajaa. Kauniiden puheiden ja sloganien sijasta äänestyspäätöksen tulisi perustua tekoihin: tietoon siitä, mitä nappia kukin on painanut, kun valtuustossa on päätetty lähipalveluista, koulujen tai terveydenhuollon rahoituksesta, ulkoistuksista, joukkoliikenteestä, kaavoituksesta, luontoalueiden kohtalosta, vuokra-asunnoista, henkilöstöpolitiikasta tai kulttuuripanostuksista.
Kiinnostusta näihin asioihin kyllä riittää, mutta olennainen tieto ei tavoita kaikkia tai sitä ei osata hakea. Paikallinen media on paljon vartijana: sen vastuulla on kertoa äänestäjille, miten heidän edustajansa ovat toimineet. Surkein on tilanne niissä kunnissa, joissa ei paikallisia asioita aktiivisesti seuraavaa lehteä ole.
Kaksi keskeistä toimintaympäristöä, joissa ihmisten arki ja yhteiskunnalliset rakenteet limittyvät, ovat asuinalueet ja työelämä. Viime Kulttuurivihkoissa pureuduttiin paikallisiin, sillä kertaa helsinkiläisiä koskeviin aiheisiin. Tässä numerossa vuorossa on työelämä ja ammatillinen edunvalvonta. Parhaassa tapauksessa asuinalueiden ja työelämän kamppailut luovat perustaa myös laaja-alaisempien yhteyksien ymmärtämiselle. Vasemmistolaiset muutosliikkeet tuskin voivat menestyä ilman vahvaa ruohonjuuritason toimintaa yhdessä niiden ihmisten kanssa, joita päätökset koskevat.
Filosofi Theodor W. Adorno todistaa edelleen ajankohtaisessa esitelmässään Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin (Vastapaino 2020, esitelmä pidetty 1967), kuinka parasta vastalääkettä äärioikeiston houkutuksille on ihmisten konkreettisiin intresseihin vetoaminen. Inhimillisyyteen vetoaminen nostattaa vain lisää raivoa, mutta julkisesta terveydenhuollosta tai vuokralaisensuojasta puhuminen voi palauttaa maan pinnalle.
Työmarkkinoilla työnantajaleiri pyrkii parhaillaan kuumeisesti lisäämään paikallista sopimista, koska arvioi sen nykyoloissa hyödyttävän itseään. Työehtosopimusten yleissitovuus on ollut Suomessa merkittävä tasa-arvoistava tekijä työmarkkinoilla, ja se on edelleen puolustamisen arvoinen. Samaan aikaan työntekijäpuolella on kuitenkin valmistauduttava siihen, että kamppailuja joudutaan yhä enemmän käymään paikallisesti. Tarvitaan paitsi työntekijöiden asemaa tukevia lakimuutoksia myös vahvaa organisoitumista. Ammattiliittoon kuuluminen on juuri nyt erityisen tärkeää.
