Kulttuurivihkot 3/2025, pääkirjoitus
Unkarin nykyhallitus ei koskaan petä: Huhtikuun alussa Israelin johtaja Benjamin Netanjahu vieraili Unkarissa, jolla on ollut kyseenalainen kunnia olla vuosi toisensa jälkeen kärkisijoilla tutkittaessa paikallisten antisemitistisiä asenteita. Koska Netanjahusta on annettu kansainvälinen pidätysmääräys, Unkarin olisi Kansainvälisen rikostuomioistuimen (ICC) jäsenenä ollut velvollisuus pidättää hänet. Näin ei kuitenkaan käynyt. Sen sijaan maa ilmoitti pian vierailun jälkeen eroavansa ICC:stä, sillä tuomioistuin on ”vakavasti politisoitunut” (Telex 3.4.2025).
Tiistaina 21. toukokuuta parlamentti äänesti ja allekirjoitti lain, joka sinetöi päätöksen aloittaa vuoden mittainen eroprosessi. Netanjahu on siis tervetullut Unkariin jatkossakin – samalla vapaa reitti Euroopan unionin alueelle tarjotaan myös Vladimir Putinille, jonka kanssa pääministeri Viktor Orbánilla on kiusallisen ystävälliset välit.
Tänä keväänä myös Euroviisujen kohdalla käytiin kiivasta poliittinen–epäpoliittinen-kädenvääntöä. ”Ei sekoiteta politiikkaa tähän”, kiekui moni Suomessakin ympäri sosiaalista mediaa samalla, kun Israel masinoi ihmisiä äänestämään itseään – ”voit äänestää jopa 20 kertaa!” (Yle 16.5.). Temppu ei ollut uusi: ”Israelin ulkoministeriön edustaja kertoi Malmön 2024 finaalin jälkeen, että ulkoministeriö järjesti vaikuttamiskampanjan äänten saamiseksi.” (Yle 16.5.).
Kulttuuri ja taide on aina ollut myös vaikuttamisen ja vallankäytön aluetta. Joskus sitä on kutsuttu ”pehmeäksi vaikuttamiseksi”, joskus propagandaksi. Jostain syystä Länsi-Euroopassa moni tuntuu yhä mieltävän taiteen yhteiskunnasta erillisenä osa-alueena. Paikkana, joka olisi politiikasta vapaa. Mielestäni se kertoo tietynlaisten ihmisryhmien naiiviudesta ja hyväosaisuudesta; kun ei ole suuria ongelmia, taidetta ei ole tarpeen nähdä kannanoton ja politiikan välineenä.
Sama naiivi asenne pätee ikävä kyllä muuhunkin kuin kulttuuri-iloitteluihin.
Uskomme helposti muiden pelaavan samoilla pelisäännöillä kuin me, ja sitten lamaannumme järkytyksestä ja alamme uikuttaa, jos käy ilmi, ettei näin olekaan. Tämän vuoksi EU:n muut jäsenmaat ovat alati ongelmissa Unkarin kanssa. Sen vuoksi kesti kauan, ennen kuin aloimme auttaa Ukrainaa. Tämän vuoksi kesti yli vuosi ennen kuin vallanpitäjät todella alkoivat reagoida siihen, mitä Israel tekee Gazassa.
Uskon vakaasti, että Länsi-Eurooppa vielä tukehtuu omaan naiiviuuteensa.
Tällä kertaa Israel käytti laulukilpailua propagandan välineenä ja saavutti haluamansa: maa tuli kisoissa toiseksi, mitä se voi käyttää viime vuoden tavoin todisteena sille, että ”maailma ei ole meitä vastaan”. (Yle 16.5.).
Entä mitä tulee Unkariin? Maa vetäytyi Euroviisuista vuonna 2020 ilman virallista syytä, mutta hallintoa lähellä olevien medioiden avoimen homofobinen asenne, syrjivä kielenkäyttö sekä vapaaseen lehdistöön vuotaneet yksityiskohdat kielivät kilpailun olevan liian LGBTQ-myönteinen, yksinkertaisesti ”too gay” hallituksen makuun (The Guardian 27.11.2019). Sen lisäksi ettei maa lähetä enää osallistujia Euroviisuihin, se ei myöskään näytä ohjelmaa kanavillaan.
Politiikkaa? Ei kai sentään. Nautitaan taiteesta vain taiteena, yhteiskunnallisuudesta irrallisena keitaana – niinhän koko muukin maailma tekee!
Marissa Mehr
