Kulttuurivihkot 6/2018, pääkirjoitus
Kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n lokakuinen raportti, jonka mukaan ilmaston lämpenemisen dramaattisimpien vaikutusten torjuminen vaatisi entistä nopeampia toimia, on läpäissyt kattavasti poliittisen julkisuuden ja kansalaiskeskustelun maailmalla ja meillä. Jotain tarttis tehdä, sanovat kaikki, ja epäilemättä monenlaista tehdäänkin.
Vieläkään ei ole kuitenkaan riittävää tietoisuutta siitä, miten täydellistä yhteiskunnallista ja kulttuurista käännettä käynnissä oleva ekokatastrofi edellyttää, vieläpä hyvin nopeasti.
Ilmastonmuutoksen lisäksihän siihen kuuluu esimerkiksi eliöstön kiihtyvä sukupuuttoaalto, kaikkialle leviävä mikromuovi, kemikalisaatio, luonnonvarojen ehtyminen, maaperän köyhtyminen sekä ydinvoiman ja -aseiden uhat. Uhat eivät ole irrallisia, vaan ne kietoutuvat monin tavoin yhteen. Kun Brasilian uusi presidentti Jair Bolsonaro ryhtyy purkamaan metsiensuojelua ja yksityistämään sademetsiä, katastrofi pahenee niin biodiversiteetin kuin ilmastonkin näkökulmasta.
Poppaskonstit eivät auta: esimerkiksi ydinvoimaan tukeutuminen fossiilisten polttoaineiden vaihtoehtona on mielettömyyttä jo siksikin, että sillä tavoiteltava halpa energia johtaa energiankäytön ja materiaalinkulutuksen kasvuun tilanteessa, jossa sekä energian että materiaalien kulutusta tulisi vähentää. Edes uusiutuvia energiamuotoja ei pidä ajatella vapaasti hyödynnettävänä sampona, vaikka niiden kustannukset alenisivatkin.
Nykyisestä arvojärjestyksestä kertovat ne miljardit, joita Suomi aikoo sijoittaa ilmavoimien uusien Nato-yhteensopivien ja hyökkäysoperaatioihin soveltuvien hävittäjien hankintaan. Muutoin jatkuvasti toitotettava huoli valtion velkaantumisesta ja kestävyysvajeesta on hävittäjämarkkinoille lähtiessä saanut tyystin väistyä. Hävittäjien elinkaarikustannukset 30 vuoden aikana voivat olla jopa 40 miljardia euroa. Jos ilmastonmuutoksen torjuntaan suhtauduttaisiin yhtä vakavasti ja sijoitettaisiin ekologiseen rakennemuutokseen tällaisia summia ohi normaalien budjettiraamien, olisimme jo varsin pitkällä muutoksen tiellä.
Oma lukunsa ovat vielä asevarusteluun ja nimenomaan ilmavoimiin liittyvä valtava luonnonvarojen kulutus ja päästöt. Maailmanlaajuisesti lisääntyvä varustelu on yksi keskeinen ja vähän käsitelty ongelma ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä samaan aikaan, kun se on itsessäänkin uhka ihmiskunnalle ja luonnolle.
Ekokatastrofin pysäyttäminen vaatii ennen kaikkea yhteiskunnallisten ajattelu- ja elämäntapojen, rakenteiden ja kulttuurin kumousta. Yksilöiden patisteleminen ympäristöystävällisiin ratkaisuihin ei riitä, kun samaan aikaan koko ympäröivä kaupallinen maailma manipuloi heitä kuluttamaan enemmän ja kilpailemaan taloudellisessa menestyksessä. Politiikassa talouskasvu on jatkuvasti lähes kaikkien jakama tärkein tavoite, vaikka toistaiseksi missään ei ole onnistuttu toteuttamaan kasvua ja päästövähennyksiä samanaikaisesti.
Talouskasvu kuuluu sen sijaan erottamattomasti yhteen kapitalismin kanssa: ilman kasvua kapitalistiset yhteiskunnat ajautuvat valtaviin ongelmiin, joista eniten kärsivät heikoimmassa asemassa olevat ihmiset. Siksi haasteena on oltava koko talousjärjestelmän muuttaminen. ”Kapitalismin ehdoilla eläminen on ekokriisin perimmäinen ongelma”, toteaa kasvatustieteen professori, filosofi Veli-Matti Värri (Aikalainen-lehdessä 8/2018).
Niin isosta asiasta kuin talousjärjestelmästä puhuminen voi herättää voimattomuuden tunnetta, vaikka päätelmän hyväksyisikin: Mitä minä muka sen eteen pystyisin tekemään? Ja mikä on vaihtoehto?
Liikkeelle voi kuitenkin lähteä pienemmistä asioista, Värrin tavoin vaikkapa siitä, että ”lapsilla on myötäsyntyinen myötätunto ja kiinnostus eläimiä, kasveja ja luontoa kohtaan”. Värrin mukaan suomalaisessa kasvatuksessa on paljon hyvää ja viisaus ekologiseen kasvattamiseen on jo olemassa, kunhan vain ympäristön pelastamisen ensisijaisuus tiedostetaan. Tätä on tuettava ja samalla vastustettava kilpailu- ja kulutuskapitalismin arvojen tunkeutumista päiväkoteihin ja kouluihin. Näin vaikutetaan yhteisiin arvoihin, joita välitetään kasvatuksessa eteenpäin.
Kohtuus ja vähempään tyytyminen ovat ekologisen talouden olennaisia arvoja. Tämä edellyttää myös kamppailua yhteiskunnallista ja globaalia eriarvoisuutta vastaan – oikeansuuntainen on edelleen Platonin esittämä periaate, että suurituloisimmat saisivat ansaita enintään nelinkertaisesti sen mitä pienituloisimmat. Nythän kehitysapujärjestö Oxfamin raportin mukaan maailman kahdeksan rikkaimman ihmisen varallisuus on yhtä iso kuin maapallon väestön köyhemmän puolikkaan yhteensä ja viime vuonna rikkain prosentti ihmisistä sai 82 prosenttia maailmassa maailmassa luodusta varallisuudesta. Kohtuuden ja niukkuuden yhteiskunnassa resurssien oikeudenmukaisesta jaosta tulee entistäkin polttavampi kysymys.
Vaihtoehtoja aineellisen elintasokilvan määräämälle elämänsisällölle on loputtomasti, kunhan niille annetaan tilaa. Niitä voivat olla vaikkapa kirjalliset yhteisöt, joihin tämän Kulttuurivihkojen teemakokonaisuudessa syvennytään.
