Kulttuurivihkot 4-5/2011, pääkirjoitus
Yksittäisten ihmisten laajamittaisia väkivallantekoja, kuten Norjan heinäkuista joukkomurhaa tai Suomen aiempia kouluampumisia, voidaan tarkastella yksilöpsykologisesti, mutta myös siltä kannalta, miten ne kuvastavat yhteiskunnassa laajemmin esiintyviä ilmiöitä. Julkisen keskustelun kannalta lähinnä jälkimmäinen näkökulma on relevantti. Yksilön psykologiaa ei kansalaistoiminnalla tai politiikalla voida juurikaan muuttaa, mutta yhteiskunnallista ilmapiiriä voidaan.
Vaikka murhaajan psyyken puiminen voi olla mediaseksikkäämpää, Norjan tragedia on herättänyt myös laajaa keskustelua siitä, mihin suuntaan pohjoisten hyvinvointiyhteiskuntien arvoilmasto on kehittymässä. Onhan Suomessakin voimistunut sama yleiseurooppalainen maahanmuuton ja islamin vastainen liikehdintä, jonka tähän mennessä äärimmäisimpiä ilmentymiä Anders Behring Breivikin rikokset ovat. Internetissä leviävää vihapuhetta on laajasti vaadittu kuriin ja maahanmuuttovastaisia poliitikkoja vastuuseen sanomisistaan.
Toisella puolen vedotaan sananvapauteen ja halutaan yhä »murtaa tabuja». 1990-luvulla tabujen murtaminen suhtautumisessa itänaapuriin oli muun muassa sitä, että kokoomusnuoret hoilasivat illanvietossaan ryssäntappolaulua. Tämän päivän maahanmuuttokeskustelussa on samankaltaisia piirteitä. Vaatimusta, että ongelmista on voitava puhua avoimesti, käytetään keppihevosena viholliskuvien rakentamisessa.
Muukalaisvastaisuuden kasvua on kuitenkin syytä tarkastella myös syvemmin. Marxilainen lähestymistapa, jonka mukaan kulloinkin vallitsevat aatteet muotoutuvat yhteiskunnan taloudellisen perustan ja taloudellisten suhteiden mukaan, saattaisi yhä olla käyttökelpoinen. Harva kyseenalaistaa esimerkiksi sitä, etteikö fasismin leviäminen Euroopassa 1930-luvulla olisi millään tavalla juontunut silloisesta suuresta lamasta.
Nyt koko Eurooppaa vaivaa melkoinen työttömyys, joka viime vuosikymmenten monetarististen talousoppien aikakaudella ei ole edes nousukausina talttunut entiseen tapaan. Velkakriisien kärjistyessä pankit pelastetaan, mutta kansantalouksia ajetaan alas sisäisellä devalvaatiolla. Se merkitsee julkisen sektorin leikkauksia, työttömyyttä, palkanalennuksia, eläkkeiden heikennyksiä, maastamuuttoa… Näin syntyvä kurjistumisen kierre jatkunee varovaisestikin arvioiden useita vuosia.
Kun epävarmat tulevaisuudennäkymät rasittavat mieliä, väestöryhmien välit helposti kiristyvät, etniset tai kulttuuriset ristiriidat korostuvat ja ongelmille haetaan syntipukkeja. Halpatyövoiman maahantuonti voi kärjistää ristiriitoja entisestään. Kasvualusta ääriliikkeille on mitä otollisin.
Niin Jokelan kouluampujan kuin Norjan joukkomurhaajan manifestissa korostuvat kova kilpailueetos, selviytymistaistelu ja vahvemman oikeus. Ne kuvastavat aikamme yleisiä arvoja, vaikkakin äärimmilleen viedyllä tavalla. Nämä arvot puolestaan kumpuavat viime kädessä taloudesta ja tällä hetkellä vallitsevasta kapitalismin muodosta, jossa kilpailun ja selviytymiskamppailun tahti jatkuvasti kiihtyy.
Tässä Kulttuurivihkojen numerossa tutkijat David Brolin, Göran Fredriksson ja Vesa Oittinen todistavat, kuinka vasemmistosuuntautuneet intellektuellit ovat viime vuosikymmeninä keskittyneet ilmassa leijuvaan postmoderniin uusnietzscheläiseen teoretisointiin. Yhteiskunnan rakenteisiin ja aineelliseen perustaan nojaava analyysi on jätetty syrjään. Varsinkin Oittinen näkee merkkejä postmodernin vaiheen päättymisestä ja paluusta juurille. Tämä olisi mitä toivottavinta, koska nykyisessä reaalikapitalismissa ja yhteiskunnallisessa ilmapiirissä kaikkine ääri-ilmiöineen riittäisi älyköille työsarkaa.
