Kulttuurivihkot 6/2017, pääkirjoitus
”Nainen puri lajitoveriaan”. Tällainen uutinen jäi lapsuudessani 1980–90-luvun vaihteessa mieleeni iltapäivälehdestä. Miestoimittajalla oli tainnut ollut hauskaa uutisjuttua näpytellessään. Tänä päivänä moista sanavalintaa tuskin näkisi missään vakavasti otettavassa julkaisussa.
Tällainen melko harmitonkin esimerkki osoittaa, kuinka nopeasti asenteet ovat muuttuneet tasa-arvoisempaan suuntaan. Harva enää julkisesti kyseenalaistaa sitä, etteikö nainen voisi toimia presidenttinä tai pääministerinä, ja pörssiyhtiöiden hallituksissa on enemmän naisia kuin koskaan. Seksuaaliseen häirintään suhtaudutaan entistä vakavammin. Ihmisten enemmistön eli naisten lisäksi parannuksia on saatu seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksiin.
Paljon on silti vielä tehtävää: Naisen euro on edelleen vain 83 senttiä. Yliopistoista naisia valmistuu huomattavasti miehiä enemmän, mutta silti professorien joukossa on suuri miesenemmistö. Naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäiseminen on edennyt heikosti.
Viime aikoina on otettu myös taka-askelia, kuten päivähoito-oikeuden rajaaminen.
”Kun menee kansainväliseen sukupuolentutkimuksen konferenssiin ja kertoo, ettei meillä enää ole subjektiivista päivähoito-oikeutta, se on kuulijoille aina iso järkytys”, sanoo Tampereen yliopiston tuore sukupuolentutkimuksen professori Johanna Kantola Aikalainen-lehden haastattelussa.
Lisäksi ensimmäistä kertaa 20 vuoteen tasa-arvoa ei ole kirjattu hallitusohjelmaan, ja hallitus on kokoonpanoltaan miesvaltaisempi kuin aikoihin, Kantola luettelee. Listaan voisi lisätä myös vaikkapa naisvaltaisen julkisen sektorin työntekijöiden lomarahojen leikkaukset kilpailukykysopimuksen myötä. Kantolan mukaan olisi lakattava puhumasta Suomesta tasa-arvon mallimaana, koska juuri se on yksi syy tasa-arvon hitaalle kehitykselle.
Tasa-arvosta voidaan kamppailla arvoihin ja asenteisiin vaikuttamalla, mutta sitäkin tärkeämpää on talous- ja yhteiskuntapolitiikan kokonaislinja. Naisten arkisten olojen koheneminen liittyy Suomen historiassa paljolti hyvinvointivaltion rakentamiseen. Julkiset palvelut ja tulonsiirrot ovat vapauttaneet naisia päättämään aiempaa itsenäisemmin elämästään. Kun niitä nyt ajetaan alas, Suomi kulkee tasa-arvon näkökulmasta taantumuksen tietä.
Julkiset palvelumme pääasiassa tuottavien kuntien työntekijöistä noin 80 prosenttia on naisia. Sote-uudistus tulee mullistamaan monien heistä työtä – miten, se on vielä paljolti avoin kysymys.
Julkinen sektori, naisen paras ystävä, on ollut monien budjettileikkausten ja -pihistysten kohteena. Kun oikeistopoliitikot, uusliberaalit ekonomistit tai elinkeinoelämän nokkamiehet puhuvat ”ylipaisuneesta” julkisesta sektorista, meidän muiden on osattava suomentaa, mitä tai keitä he sillä tarkoittavat: heitä, jotka enimmäkseen pienellä palkalla huolehtivat lapsistamme päiväkodeissa, opettavat heitä kouluissa, hoitavat sairaita terveyskeskuksissa ja sairaaloissa tai pitävät yllä kirjastojamme – sekä tietysti näiden palvelujen tarvitsijoita.
Vaatimukset lasten tai ikäihmisten hoivavastuun sysäämisestä entistä enemmän yhteiskunnalta perhepiiriin merkitsevät käytännössä erityisesti naisten vapauksien ja valinnanmahdollisuuksien rajaamista.
Julkisen sektorin supistaminen on puhtaasti ideologinen valinta, mutta se on helppo verhota taloudellisen välttämättömyyden kaapuun. Hankala ideologinen keskustelu voidaan sivuuttaa kolmella sanalla: ei ole varaa. Varaa on kuitenkin ollut pääasiassa hyvätuloisten maksaman progressiivisen tuloveron alentamiseen 1990-luvulta alkaen summalla, joka rinnastuu suuruudeltaan väitettyyn valtiontalouden ”kestävyysvajeeseen”, puhumattakaan 1990-luvun alun kohtalokkaasta pääomaverouudistuksesta tai osinkotulojen ja myyntivoittojen veroetuisuuksista, joiden johdosta rikkaimpiin kuuluvien suomalaisten todellinen veroaste on joissain tapauksissa samaa luokkaa kuin työttömillä.
On hienoa, että työ kahlitsevien vanhoillisten asenteiden ja lasikattojen murtamiseksi sekä valtavirrasta poikkeavien elämäntapojen sallimiseksi on edennyt, vaikka suunnattomasti työtä on vielä edessäkin. Laajemmin käsitetyn tasa-arvon ja reaalisten toimintamahdollisuuksien näkökulmasta voitot jäävät laihoiksi, jos taloudessa ja työelämässä eriarvoisuus jyrää.
Emmehän pure lajitovereitamme?
