Kulttuurivihkojen 50-vuotisjuhlanumeron (4–5/2023) pääkirjoitus
Ennen ei ollut kaikki paremmin, mutta ennen oli enemmän toivoa paremmasta. 50 vuotta sitten, jolloin Kulttuurivihkot sai alkunsa, toivon nimi oli sosialismi – riippumatta siitä, mitä se tarkemmin ottaen kenellekin merkitsi. Suurelle osalle työväestöä ja pienituloisia suomalaisia sen tilalle on tullut lähinnä apatiaa, eskapismia tai katkeruutta vailla suuntaa.
1970-luvun vasemmistoradikaalien konkreettisista tavoitteista monet toteutuivat ja muuttuivat jopa itsestäänselviltä tuntuviksi hyvinvointivaltiomme elementeiksi, esimerkiksi kohentuneet opintoetuudet. Taistelu kannatti.
Silloisten radikaalien nuorten ja kulttuuriväen intomielisissä tunnelmissa (joita ikäni vuoksi en itse ollut todistamassa) tuskin kukaan saattoi kuitenkaan kuvitella, millaiseen suuntaan kehitys myöhemmin kääntyi ja millaisessa maailmassa nyt elämme: Isot globaalit korporaatiot hallitsevat maailmantaloutta ja nykyään etenkin virtuaalista ympäristöämme. Tulo- ja varallisuuserot ovat kääntyneet kasvuun, ja rikkain prosentti omistaa jo 46 prosenttia kaikesta maailman varallisuudesta. Suuri osa maapalloa uhkaa muuttua elinkelvottomaksi ilmaston lämpenemisen vuoksi. Venäjä pommittaa Ukrainaa, ja Suomi on liittynyt Natoon. Tuomiopäivän kello osoittaa 90 sekuntia vaille keskiyön. Suomessa on vallassa kaikkien aikojen oikeistolaisin hallitus. Hyvinvointivaltiota ja työntekijöiden oikeuksia puretaan. Kaupallisen massaviihteen ote, josta Kulttuurivihkojen alkuaikoina oltiin huolissaan, ei ole ainakaan höltynyt. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Tässä juhlanumerossa keskitymme Kulttuurivihkojen historiaan, mutta nostamme esiin myös poliittisen vasemmiston nykytilaa. Kiistelty saksalaispoliitikko Sahra Wagenknecht syyttää haastattelussamme ja julkaisemassamme kirjoituksessa länsimaista nykyvasemmistoa muun muassa keskiluokkaisesta, akateemisesta sisäänpäinlämpiävyydestä.
”Juurisyy poliittiseen oikeistosuuntaukseen onkin vasemmistoliberaalin vasemmiston epäonnistuminen puoleensavetävän poliittisen ohjelman tarjoamisessa heille, jotka kuluneina vuosikymmeninä harjoitettu politiikka on jättänyt heitteille ja joiden elämästä on tullut nurjempaa”, Wagenknecht kirjoittaa.
Oikeistopopulistit tai äärioikeisto – mitä nimitystä mistäkin ryhmittymästä käytetäänkin – ovat nerokkaasti onnistuneet iskemään hoipertelevan vasemmiston jättämään tyhjiöön samalla kun he puhuttelevat myös hyvätuloisempaa väkeä. Suomessakin suosituin puolue monien perinteisten duunarialojen työntekijöiden joukossa on perussuomalaiset.
Selittelyt eivät auta, vaan vasemmiston on saatava kosketus näihinkin ihmisiin, vaikka heidän arvomaailmansa ei aina miellyttäisikään – toki omista periaatteista tinkimättä. On palattava intressilähtöisen luokkapolitiikan pariin ja irtaannuttava kokonaan sosiaalisen median ruokkimasta identiteettipolitiikasta. Annos populismiakin on retoriikassa tarpeen.
Hyvää osviittaa antaa filosofi Theodor W. Adorno jo vuoden 1967 luennostaan juontuvassa teoksessaan Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin (Vastapaino 2020). Adornon mukaan parasta vastalääkettä äärioikeiston houkutuksille on moralisoinnin sijaan ihmisten konkreettisista, arkisista, aineellisista eduista puhuminen. Suomessa tähän on juuri nyt erittäin hyvät edellytykset, kun perussuomalaiset ovat hallituksessa tekemässä työtätekevien ja pienituloisten ihmisten elämää koettelevia rajuja budjettileikkauksia. On helppo osoittaa ihmisille, miten kielteisesti perussuomalaisten äänestäminen vaikuttaa heidän omaan elämäänsä.
Itsekritiikkiin on aihetta itse kullakin. Kulttuurivihkojen alkuaikojen keskeinen eetos oli sivistyneistön ja työväestön yhdistäminen. 1970–80-lukujen Kulttuurivihkoissa oli jatkuvasti työpaikkareportaaseja ja jopa yksittäisten työläisten henkilöhaastatteluja, joissa he kertoivat arjestaan. Myöhemmin tällaiset jutut katosivat lehdestä. Kulttuurityöntekijöiden asioista olemme kyllä pitäneet ääntä – työläisiähän hekin ovat – ja pari vuotta sitten julkaisimme teemanumeron ammattiyhdistysliikkeestä.
Kulttuurivihkot voisi jälleen entistä vahvemmin sekä viedä kulttuurin sanomaa työväestölle että tehdä työväestön elämää ja arkea tutuksi akateemiselle sivistyneistölle. Työelämähän on melkoisesti muuttunut Vihkojen alkuajoista: tehtaan pilli rytmittää entistä harvempien päivää. On osa-aikaisuutta ja monenlaista itsensätyöllistämistä, joko omasta tahdosta tai pakon edessä. Työhön liittyvät statuksetkaan eivät ole yksiselitteisiä: joku voi olla vaikkapa opiskelija, taiteilija ja varastotyöntekijä samassa persoonassa. Riisto kuitenkin jatkuu ja uhkaa kärjistyä – ajatellaanpa vaikka ruokalähettien asemaa.
Aiomme julkaista ensi vuonna teemanumeron, jossa kartoitamme ja dokumentoimme kaikessa moninaisuudessaan tämän päivän suomalaista työväestöä. Toisessa teemassa perehdymme työväenkirjallisuuteen.
Entä alussa mainittu toivo paremmasta? Toivon luominen on hyvin vaikeaa, mutta kulttuurilla ja taiteilla on siinä tärkeä rooli. Kun yhteiskunnallisen, aineellisen todellisuuden huolellinen analyysi yhdistetään hyvyyden, totuuden ja kauneuden ihanteisiin, jokunen toivon kipinäkin voi välkähdellä – ehkäpä Kulttuurivihkojenkin sivuilla.
Kulttuurivihkojen 50-vuotisjuhlanumeron (4–5/2023) sisällys
