Kulttuurivihkot 1/2018, pääkirjoitus
Tammikuussa nousi julkisuuteen pitkän linjan älykkyystutkija James R. Lynnin tutkimus, jonka mukaan suomalaisten älykkyysosamäärä on lakannut kasvamasta 1990-luvun puolivälissä ja laskenut siitä alkaen keskimäärin 0,23 pistettä vuodessa. Muissa Pohjoismaissa kehitys on ollut samansuuntaista, ja vastaavia merkkejä on muuallakin läntisessä Euroopassa.
Lynn uskoo syynä olevan koulutuksen laadun ja vaativuuden heikentyminen. Koulujen laatu parani hänen mukaansa 1980-luvulle saakka, mutta ei enää sen jälkeen. Lukemiseen ja läksyihin käytetään aiempaa vähemmän aikaa.
Matematiikka- ja tiedetestien mukaan vain viisi prosenttia 14-vuotiaista brittilapsista suoriutuu nyt samoista tehtävistä, jotka reilut 20 vuotta sitten osasi sen ikäisistä neljännes, kertoo Euronewsin haastattelussa tutkimuksen toinen kirjoittaja Michael Sayer. Hän liittää lasten ajattelun heikentymisen myös siihen, miten digitaaliset välineet ovat tulleet yhä hallitsevammiksi lasten ja nuorten elämässä ja kommunikaatiossa.
Uudet tutkimustulokset vahvistavat kuvaa, joka on muodostunut esimerkiksi Pisa-tutkimuksista. Ne kertovat suomalaisnuorten lukutaidon rapistuneen koko 2000-luvun ajan. Yli kymmenellä prosentilla 15-vuotiaista lukutaidon arvioidaan ontuvan niin pahasti, että se rajoittaa heidän elämäänsä ja vaikeuttaa peruskoulun jälkeisiin opintoihin pääsyä. Pojilla tämä on tyttöjä tavallisempaa, ja pojat lukevat erityisen vähän.
Samaan aikaan ammatillisen koulutuksen reformi vie oppimista yhä enemmän työpaikoille eikä turvaa riittävää äidinkielen lähiopetusta. Opetuksen määrä ja laatu vaihtelevat suuresti eri oppilaitoksissa. Jo nyt monien opiskelijoiden toimiminen työelämässä on hankalaa luku- ja kirjoitustaidon puutteen vuoksi: he eivät osaa kirjoittaa asiakkaille edes kuittia, josta selviäisi, mitä töitä ovat näille tehneet.
Ilmiö liittyy hyvinvointivaltion rapauttamiseen ja eriarvoistamiseen: erot luku- ja kirjoitustaidossa hyvä- ja huono-osaisten perheiden lasten välillä ovat kasvaneet.
Kansojen älykkyyttä ja vaurautta koskevien tilastoanalyysien mukaan Suomi on menestynyt taloudellisesti selvästi paremmin kuin sen kansalaisten älykkyysosamäärä antaisi olettaa muihin maihin verrattuna. Tässä on luultavasti keskeinen ansio ollut hyvinvointivaltiolla ja tasa-arvoajattelulla, jonka ansiosta lähes kaikkien voimavarat on saatu käyttöön. Jatkossa tilanne saattaa tältä osin heiketä sekä koulutusjärjestelmän ongelmien että yhä useampien kansalaisten syrjäyttämisen vuoksi.
Kaiken taustalla on nähtävissä sivistyksen arvostuksen lasku. Koulutuksen tärkeyttä kyllä paasataan, mutta yleensä ajatuksena on tällöin tuottaa osaavaa työvoimaa markkinoille, ei niinkään itsenäiseen ajatteluun ja maailman hahmottamiseen kykeneviä kansalaisia. Koulutusta suunnataan yhä enemmän suoraan käytännön (lue: kapitalismin) tarpeisiin. Klassiset eurooppalaiset(kin) ihanteet sivistyksestä, älyn harjoittamisesta, estetiikasta ja eettisistä pohdinnoista itseisarvoina ovat muuttuneet vanhanaikaisiksi.
Luku- ja kirjoitustaidon rappeutuminen, vaikka koskisikin vain osaa ihmisistä, tuskin on pitemmän päälle elinkeinoelämänkään etu. Yhteiskunnan edun määrittely vain nopean taloudellisen hyödyn kautta kääntyy omaakin tarkoitustaan vastaan.
Etenevä digitaalinen kapitalismi, josta tutkija Hannu Eerikäinen kirjoittaa tässä Kulttuurivihkoissa (s. xx) antaa yhden taustan tämänkin ilmiön tarkasteluun. ”Amazonin työntekijät, joiden työtehtävät on ennalta ohjelmoitu heidän kädessään kantamaansa työnohjauslaitteeseen, ovat tietokoneen ja algoritmien määräämää pakkotahtista työtä tekeviä ihmiskoneita, jotka on kytketty Amazonin maailmanlaajuisen tilaus- ja toimitusjärjestelmän muodostamaan verkotettuun rahantekokoneeseen”, Eerikäinen kirjoittaa. Ihmiskoneiden on siis osattava hoitaa tehtävänsä, mutta kaikki laajempi ymmärrys on ylimääräistä tai oikeastaan vahingollista.
Moni uskoo, että tietotyön lisääntyminen merkitsisi ihmisten tietoisuuden ja sivistyksen kehittymistä, mutta näin ei välttämättä ole. Voi kysyä, tuleeko yliopisto-opetuksestakin uusien ”laaja-alaisten” ja aiempaa vähemmän vaativien tutkintojen myötä entistä enemmän valmiiden oppien kaatamista opiskelijoiden päähän sen sijaan, että kannustettaisiin heitä tutkimaan ilmiöitä niiden juuria myöten, ajattelemaan kriittisesti ja kehittämään omia tiedonintressejään.
