Taide- ja kulttuurialan ollessa jatkuvien leikkausten kohteena sekä lukutaidon ja lukemisen laskiessa ovat taiteen rahoitukseen liittyvät kysymykset alan työntekijöillä myös pinnalla. Myös kilpailu eri säätiöiden ja tahojen apurahoista on nyt tiukempaa kuin pitkään aikaan. Vain harvat taiteilijat pystyvät taiteellisen työnsä tuotoilla elättämään itsensä, ja suuri osa Suomessa tehdystä taiteesta onkin mahdollista vain eri apurahojen ja tukien ansiosta. Taiteellinen työ on monelle palkatonta työtä, eikä tämä tilanne ole taiteen kannalta kovinkaan kestävä. Systeemin itsensä sisältämien ongelmien lisäksi kuitenkin on myös muita, vähemmän näkyviä kulttuurityölle ja sen arvostukselle haitallisia piirteitä.
Virossa esimerkiksi on vuodesta 2015 alkaen ollut käytössä taiteilijapalkka. Tämä on valtion rahoittama, tietyksi ajaksi myönnettävä rahoitus taiteelliseen työhön. Vaikka käytännön tasolla systeemi on perinteistä apurahaa hyvin lähellä ‒ taiteilija hakee joltakin taholta rahaa voidakseen keskittyä taiteelliseen työhön ‒, näkisin, että ero on kuitenkin merkittävä. Taiteilija saa palkkaa tekemästään työstä. Taitelija on palkattu tekemään taidettaan. Vaikka rahoitus onkin tässä systeemissä hyvin lähellä tuttuja taiteen apurahoja ja tukia, voi taitelijapalkan nähdä tärkeänä askeleena uuteen suuntaan, jonka oikeaa merkitystä on syytä pohtia.
Apurahassa on taiteen ja erityisesti taiteellisen työn merkitystä vähättelevä klangi: taidetta pitää avustaa, sillä muuten se ei pärjää. Apurahalla rahoitettu taiteellinen työ ei herätä mielikuvaa, että se olisi oikeaa työtä ‒ palkkatyötä ‒ vaan enemmänkin jotakin, mitä pitää tukea ja avustaa. Apuraha on nimenomaan rahallista apua työntekoon, joka ei muuten kantaisi työn hedelmää. Terminä apuraha herättääkin kysymyksen: Jos työ olisi itsessään kannattavaa, tarvitsisiko sitä erikseen tukea?
Apurahaa tarvitsevat asiat, jotka eivät vapailla markkinoilla selviytyisi ‒ taide, koulutus, tieteellinen työ… Asiat, jotka eivät välttämättä suoraan tuota voittoa, on sysätty apurahoituksen piiriin, sillä kapitalismin laki niin määrää. Kulttuurityöllä ei välttämättä ole suoraa, tilastoitavaa hyötyä, jolloin sen arvo on myös vaikeammin määriteltävissä, eikä silloin rahaakaan juuri näy yhtälössä. On toisaalta sinällään loogista, etteivät monet uskalla tai tahdo maksaa jostakin, jonka hyöty on epämääräistä, epäsuoraa tai ei-välttämätöntä. Apurahasta syntyy näin eräänlainen armollinen ele, joka pitää hengissä muuten kituvan ja marginaalisen asian. Taiteilijalle taas tässä yhtälössä usein Kone, Taku, Kulttuurirahasto ja monet muut tahot ovat elinehtoja, jotka pitävät tiede- ja kulttuurielämää hengissä.
Taiteilija joutuu jatkuvasti perustelemaan työtään
Myös monet taiteen ja tieteen parissa työskentelevät tietävät, kuinka suuri osa työajasta saattaa upota vain hakemusten parissa. Oman työn merkittävyys ja syy sen olemassaololle täytyy perustella kerta toisensa jälkeen, lomake toisen perään ja lopuksi vielä raportoida takaisin, oliko työ lopulta niin tärkeä ja vaikuttava kuin alun perin piti olla. Kuinka tärkeäksi oman työn voi kokea, jos sen tärkeys täytyy jatkuvasti selittää aina uudelleen muille?
Terve itsereflektio oman työnsä merkittävyydestä on varmasti hyväksi aivan alasta riippumatta, mutta se, että tästä tulee elinehto, ei edistäne taidetta, vaan pahimmillaan vie aikaa itse työstä. Näin moni lahjakas tekijä joutuu asemaan, jossa oman taiteellisen työn joutuu jättämään sivutoimeksi tai vain harrastukseksi, kun se ei riitä kattamaan elinkustannuksia tai sen kannattavaksi tekeminen veisi liikaa voimavaroja. Myös esimerkiksi vasemmistoliiton mepit, jotka ajavat europarlamentissa taitelijan perustuloa tällä hetkellä, toteavat samaa (ku.fi 15.6.): taiteilijan työajan ei pitäisi kulua byrokratian syövereissä, vaan taiteilijoiden tulo kuuluisi turvata, jotta taiteilijoilla olisi työrauha keskittyä siihen, mikä heidän työnsä oikeasti on.
Taidealan työläinen riipii tulonsa sieltä sun täältä ‒ on apurahat, myyntitulot, kirjastokorvaukset, nimelliset palkkiot ja esiintymistulot. Elanto tulee monia eri reittejä, eikä mikään edellä mainituista ole kuukausittaista, vakaata eikä varmaa tuloa. Hyvin moni taiteilija myös varmasti tietää apurahasysteemin raadollisuuden: se, että on hyvä alallaan, ei ole mikään takuu apurahapotin saamiselle. Ongelmana tietysti on se, mikä edellä on jo todettu ‒ taide ei tuota voittoa, joten siitä on vaikea maksaa kunnollista palkkiota. Toisaalta esimerkiksi Irlanti on vuodesta 2022 alkaen kokeillut taide- ja kulttuurialan perustuloa ja seurauksena taide tosiaankin tuotti enemmän ja itse taidetta tehtiin enemmän.
Toki se, että koko talousjärjestelmä ja ihmisten kulutustavat muuttuisivat taiteelle edullisemmiksi, on paljon pyydetty, mutta muutos terminologiassa ei taas niinkään. Vaikka kulttuurialan rahoitussysteemi ei muuttuisikaan Suomessa lähiaikoina, on sanavalinnoilla silti merkitystä siitä huolimatta, etteivät ne muuttaisikaan mitään muuta kuin asioiden nimiä. Onhan viime vuosina mies-loppuisia ammattinimikkeitä otettu pois käytöstä, koska on ymmärretty näiden termien olevan ongelmallisia sukupuolten tasa-arvon näkökulmasta. Se, miksi jotakin asiaa kutsuu, on itsessään jo näkökulma ja kannanotto itse aiheeseen, oli termi kuinka vakiintunut tahansa.
Uusi termi muovaisi mielikuvia
Palkka tuo saman tien mukanaan ajatuksen työntekijä–työnantaja-suhteesta: on joku, joka antaa palkkaa jollekin. Vaikka taiteilijapalkan myöntäisikin jokin kulttuurirahasto tai ministeriö, se, että taidetta tuettaisiin jollakin muulla kuin tuella ja avustuksella, saattaisi auttaa siinä, että sen arvoa alettaisiin pohtia enemmän. Taiteilija olisi sanaston tasolla työntekijä siinä missä rakennusurakoitsija tai pankkiirikin, vaikka rahoitussysteemi termin taustalla olisikin edelleen sama. Kirjailija olisi palkattu kirjoittaja, ei avustettu, kuvataiteilija saisi valtiolta palkkaa maalaamiseen, ei tukea. Tällä olisi varmasti myös vaikutus kulttuurityöntekijöiden ammatilliseen omatuntoon ja oman työn arvostukseen, kun jo terminologian tasolla heidän tekemisensä olisi jotakin muuta kuin tuettua.
Palkan saa usein vasta työstä palkkiona, apurahan taas etukäteen, jotta työn tekeminen on ylipäänsä mahdollista. Tässä myös uuden termin lanseeraaminen saattaisi muovata taitelijantyön herättämiä mielikuvia: palkan saa työssään onnistunut taiteilija ‒ ei etukäteen sitten, kun on onnistunut perustelemaan, miksi juuri oma työ on tuen arvoinen. Palkka on palkkio, kun taas apuraha on enemmänkin sijoitus.
Vaikka kieleen olisi vakiintunut tietty ilmaisutapa, eikä tämän ilmaisun implikoivia tausta-asenteita tai konnotaatioita tulisi arkikielenkäytössä miettineeksi, ei se tarkoita, etteivät ne olisivat olemassa, ettei nimitystä siitä huolimatta voisi muuttaa. Taiteilijapalkan etu lieneekin ennen kaikkea symbolinen, mutta se ei tarkoita, etteikö se olisi merkittävä. Taitelijapalkka on omanlainen tunnustus taiteilijantyöstä. Se on askel kohti taiteen tuomista osaksi yhteiskunnan vakavasti otettavien työtehtävien kirjoa. Onhan taide suuren osan historiasta nähty ennen kaikkea muuhun käsityöhön verrattavana työnä, eikä jonakin erillisenä, työlle vaihtoehtoisena kategoriana. Terminologian tasolla taide olisi näin jotain, mistä kuuluu maksaa palkkaa sen sijaan, että sitä vain autetaan ja tuetaan taiteelle epäsuotuisassa ympäristössä.
Aamos Waher
Suomen kielen tutkija, kirjoittaja ja venäläisen runouden kääntäjä Helsingistä.
