Tampereen Työväen Teatteri esittää modernisoidun version Jeppe Niilonpojasta. Akse Petterssonin ohjaus kuvaa oivaltavasti viinasta ja vallasta huumautumista sekä tekopyhää suhtautumista siihen.
Näytelmä alkaa Jepen (Joonas Heikkinen) kertomuksella kännitoilailuistaan ruotsinlaivalla. Tukalaa oloaan huojentanut juhlija joutuu pakenemaan vartijaa hiki otsallaan. Jepen hahmo on tunnistettava: varmaan jokainen meistä tuntee jonkun, jolta mopo karkaa, kun tulee nautittua alkoholia. Jepellä mopo keulii sekä juomisen että humalapäissään sekoilemisen osalta. Ludvig Holberg kirjoitti Jeppe Niilonpojan 1722. Holbergin kansakomedia on kuvaus ”väärän kuninkaan päivästä”, jossa tavallinen talonpoika nostetaan hallitsijaksi hallitsijan paikalle.
Tampereen Työväen Teatterin lavalla Jeppe lähtee ostamaan saippuaa vaimolleen Niilalle (Anne-Mari Alaspää), mutta päätyy viinatrokarin luo ja lopulta kylille juomaan saippuarahat. Paroni (Jyrki Mänttäri) lakeijoineen löytää Jepen sammuneena sontakasasta ja päättää pilailla tämän kustannuksella. Jeppe herää valtiaana rokokoohovissa, jossa palvelijat toteuttavat kaikki hänen toiveensa. Rajaton valta huumaa enemmän kuin viina ja tekee ihmisestä hirviön.
Akse Petterssonin ohjauksessa tunnelmat vaihtuvat nopeasti kepeästä vakavaan. Vaikuttavimmillaan tunnelmanvaihdos on splatterkohtauksessa, jossa siirrytään rokokoohuvittelusta verilöylyyn. Jepen hahmo on ristiriitaisuudessaan tunnistettava, vaikka myös hämmentävä ja häiritsevä. Hänessä voi jopa nähdä jotain dionyysistä, onhan Dionysos viinin ja mielenhäiriössä tehtyjen tekojen jumala. Ja kuitenkin myös dionyysinen ja hirviömäinen puoli Jepessä on osa hänen ihmisyyttään, vaikka haluaisimmekin sen kieltää.
Miksi Jeppe sitten juo? Yksilötasolla selityksenä voidaan pitää ankeaa lapsuutta ja vielä ankeampaa nykyisyyttä. Mutta Jeppe juo myös siksi, että alkoholista on tullut kulttuurissamme luonnollinen osa sosiaalista kanssakäymistä. Vaikka Jeppe yrittää vastustaa viinanhimoaan, rakenteet imevät hänet mukaansa hulabaloohon, jossa maailma pyörii humaltumisen ympärillä ja ilo ilman viinaa on teeskentelyä. TTT:n pyörivää näyttämöä on käytetty oivaltavasti esittämään tätä sosiaalista todellisuutta, mutta myös Jepen sisäistä kaaosta, oli kyse sitten nousuhumalan huumasta tai deliriumin sekavuustilasta.
Kun ympäristö käyttää hyväksi Jepen viinanhimoa, se samalla tuomitsee hänen juomisensa. Tuomittavaa on erityisesti alaluokkainen juominen, josta humaltuu. Ylä- ja keskiluokka voivat hyvällä omallatunnolla nautiskella viinejä, mutta pään täyteen vetävä alaluokan edustaja on juoppo, deeku, tenukeppi tai viinamäen mies. Luokka ja luokka-aseman huokoisuus näytetään varsinkin loppukohtauksessa, jossa köyhä rahvas on sammunut sontakasaan ja keskiluokka hyppii aidan takana trampoliinilla onnellisen tietämättömänä alaluokan syrjäytymisestä.
Kännäämistäkin pahemmin tuomitaan se, että alaluokka ottaa vallan omiin käsiinsä. Tuomioistuimessa ei puida Jepen hirmutekoja, vaan sitä, että hän on käyttänyt ylemmilleen kuuluvaa valtaa. Holberg ei ollut vakuuttunut siitä, että kouluttamaton kansa pystyisi käyttämään valtaa paremmin kuin aateli. TTT:n Jeppe Niilonpojassa voikin nähdä myös populismiin kohdistuvaa kritiikkiä.
Joonas Heikkinen loistaa Jepen roolissa ja Jyrki Mänttäri hauskuttaa paronina. Anne-Mari Alaspää tekee koskettavan roolin Jepen vaimona. Myös Miia Selin luo uskottavan viinatrokarin hahmon. Näytelmässä tunnelmia vahvistaa myös Lauri Schreckin musiikki.
Jeppe Niilonpoika Tampereen Työväen Teatterissa. Ohjaus Akse Pettersson. Rooleissa: Joonas Heikkinen, Anne-Mari Alaspää, Mia Selin, Jyrki Mänttäri, Auvo Vihro. Ensi-ilta 25.1.2020.
Lue myös kirjoittajan kommentti näytelmän väkivaltakohtausten aiheuttamaan kohuun:
Suhtautuminen väkivallan ja päihteiden käytön kuvaamiseen on ristiriitaista
