Saksan Liittotasavallan kaupungeissa 1960–70-luvulla terrorisoinut Punainen armeijakunta (RAF) tarjoaa yhä ehtymätöntä lähdemateriaalia useiden taiteenalojen harjoittajille. Helsingissä KokoTeatteri esittää nyt uudelleen lämmitettynä vuonna 1997 ohjelmistossaan ollutta monologia Ei muistomerkkiä Gudrun Ensslinille.
Enssliniä esittää Anna Veijalainen, kuten myös 15 vuotta sitten. Osalavasteena on silloisesta esityksestä tehty televisiotallenne, jonka kautta Gudrun keskustelee 15 vuotta nuoremman itsensä kanssa.
Uhmaa eristyssellissä
Ensslinin monologi on fiktiivinen, mutta perustuu tosiasioihin. Se on peräisin Christine Brücknerin kirjoittamasta teoksesta Jos olisit puhunut Desdemona: tyytymättömien naisten pitämättömiä puheita (suomentanut Anja Meripirtti).
Tapahtumapaikkana on Stammheimin vankilan eristysselli vuonna 1977, Ennslinin itsemurhan edellä. Terroristijärjestön taru näyttää olevan lopussa: Sen johtokolmikko on otettu kiinni. Heistä Ulrike Meinhoff on jo tehnyt itsemurhan, ja Andreas Baader on toisaalla samanlaisessa tilanteessa kuin Ensslin.
Tekstistä ja Veijalaisen esityksestä kuvastuu hyvin Ensslinin äärimmäinen uhma ja periksiantamattomuus umpikujaankin jouduttuaan. Hän sanoo huutavansa, kunnes hänen suussaan ei ole enää yhtään hammasta, ja puhuu ”totaalisesta kieltäytymisestä”, mikä merkitsee jopa virtsaamasta kieltäytymistä. Kyyneleitä hänen kasvoillaan ei nähdä.
Toisaalta kovuudestaan huolimatta terroristikin on yksi meistä, tämän maailman ja yhteiskuntajärjestelmän tuote. Pappilan tytär Ennslin kysyy monologissa vanhemmiltaan, millaisia toiveita nämä vaalivat, kun panivat alulle ”apupapin pappilan pentukatraan”.
Taustatiedot tarpeen
Terrorismin pohtimisessa ei pidä jäädä yksilötasolle. Monologi valottaakin jonkin verran myös sitä yhteiskunnallista tilannetta, jossa RAF sai alkunsa ja toimi. Ensslin tuo esiin kapitalismiin erottamattomasti kuuluvan väkivallan: sotien ja poliisiväkivallan lisäksi, joiden vastustuksessa RAF:n juuret paljolti olivat, myös esimerkiksi liikennekuolemat ja itsemurhat.
Terrorismi oli ratkaisuyrityksenä tuhoon tuomittu. Punaisen armeijakunnan tarina tulee kiteytetyksi lauseessa: ”Me heittäydyimme historian rattaisiin ja jäimme pinnojen väliin.”
Näytelmä on lyhyt, noin kolme varttia, ja vaatii katsojalta tiukkaa keskittymistä. Myös Punaisen armeijakunnan taustojen ja toiminnan tuntemuksesta on apua, sillä historialliseksi johdatukseksi monologista ei ole. Katsojat saavat sentään ennen esitystä luettavakseen Punaiseen armeijakuntaan ja Enssliniin johdattavan monisteen. Parhaassa tapauksessa näytelmä saattaa innostaa aihetta tuntemattoman hankkimaan lisätietoja.
Esimerkiksi viime vuosien kouluampumiset ja Oslon joukkomurha saavat näytelmän tuntumaan tänäkin päivänä ajankohtaiselta – samoin se, että elämme yhä samanlaisessa tai jopa pahemmassa sotien ja eriarvoisuuden maailmassa kuin Punaisen armeijakunnan aikaan.
RAF muuttui aaveeksi
Tämä ei kuulu enää KokoTeatterin näytelmän arviointiin, mutta tulkoon silti sanotuksi: terrorismiin liittyy myös sellainen puoli, jota tuskin koskaan aihetta käsittelevissä näytelmissä tai elokuvissa edes sivutaan: salaisten palvelujen ja muiden valtiollisten elinten rooli terrorismin tuottajina tai siihen yllyttäjinä. Tiettävästi Punainen armeijakuntakin oli alusta alkaen viranomaisten soluttama, ja myöhemmin, niin sanotun kolmannen sukupolven aikaan, se muuttui ”aaveeksi”, josta ei tiedetty, keitä siinä toimi. Aave suuntasi 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa iskunsa tarkasti vartioituihin korkea-arvoisiin henkilöihin, joista eroonpääseminen oli pikemminkin oikeisto- kuin vasemmistopiirien intresseissä. Kun vuosien jälkeen kameroiden eteen tuotiin ”katuva terroristi”, tämä osoittautui poliisin vanhaksi tiedonantajaksi.*
Saksaa enemmän tämän kaltaisista ja paljon uskomattomammista kuvioista on näyttöä Italiasta, mutta myös useasta muusta Euroopan maasta. Kuka näytelmäkirjailija tarttuisi sveitsiläisen yliopistotutkijan Daniele Ganserin kirjaan Naton salaiset armeijat: operaatio Gladio ja terrorismi Länsi-Euroopassa (Like ja Rauhanpuolustajat 2009)?
KokoTeatteri: Ei muistomerkkiä Gudrun Ensslinille. Näyttelijä Anna Veijalainen, ohjaava silmä Maria Oiva, tekniikka Joonas Genral, äänisuunnittelu Mikko Hynninen. Alkuperäisen version ohjaus Mikko Roiha. Esityksiä 19.12. saakka.
* Lähteitä:
Hannu Yli-Karjanmaa: Valtiot ja terrorismi. Multikustannus 2008.
Gerhard Wisnewski, Wolfgang Landgraeber, Ekkehard Sieker: Das RAF-Phantom. Neue Ermittlungen in Sachen Terror. Knaur 1992.
