Eduskuntavaaleihin on aikaa enää kolmisen viikkoa. Gallupien mukaan tilanne on tasaväkinen kolmen suurimman puolueen kesken. On siis vaikea sanoa, kuka vaalit voittaa. Siksi jokainen ääni on arvokas, myös taiteilijoiden ja kulttuuriväen. Ruotsin mallin mukaan äänestäjä valitsee Suomessakin puolueen lisäksi blokin. Todellisuudessa melko tasaväkisissä vaaleissa ratkeaa se, hallitseeko maata seuraavat neljä vuotta oikeistoblokki vai vasemmistovihreä blokki. Tosin myös blokkirajat ylittävä sinipunahallitus on mahdollinen.
Taiteilijat ovat perinteisesti äänestäneet vasemmistovihreää blokkia. Mutta miten käy näissä vaaleissa? Taiteen kentälläkin puhaltavat uudet tuulet. Taiteilijat kaipaavat muutosta jatkuvasti huonoon ja jatkuvasti vielä huonontuvaan asemaansa, sillä lähes paarialuokassa kulkevat vapaat taiteilijat ovat kaikilla mittareilla mitattuna suomalaisen yhteiskunnan matalimmassa kastissa.
Taiteen edistämiskeskus (Taike) asiantuntijaorganisaationa on yrittänyt saada politiikkoja muuttamaan vaalipuheet teoksi – usein valitettavan turhaan. Erityisesti Taike on ymmärtänyt taitelijoita kismittävän eriarvoisuuden sosiaali- ja tulonjakokysymyksissä. Tämän päivän tärkein kysymys taitelijoille onkin: tulisiko taiteilijoille luoda omia sosiaaliturvan erityisratkaisuja?
Tottakai, jos asiaa kysyy taiteilijoilta itseltään. Mutta valtio ei asiaa niin näe, vaan ottaa samalla kädellä millä antaa. Se näkyy siinä, etteivät apurahat tai laaja kokemus taiteen kentän eri marginaaleissa vapaaehtoistyössä ilman palkkaa kerrytä eläkettä vaan sulkevat pois muita sosiaalietuuksia, kuten asumistukea. Työn ja sosiaaliturvan yhdistäminen on vaikea kokonaisuus ja tarvitsisi remonttia, kuten vihreiden kansanedustaja Saara Hyrkkö tilaisuudessa totesi.
Tänään keskiviikkona 15.3. järjestetyssä taideparlamentissa puhuttiin siitä, mikä on Suomen taide- ja kulttuuripolitiikan suunta seuraavalla hallituskaudella. Taiken Taideparlamentti kokosi pääpuolueiden edustajat Helsinkiin keskusteluun tärkeimmistä taiteen ja kulttuurin tulevaisuuden kysymyksistä Helsinkiin. Tilaisuus lähettiin myös internetissä.
Paikalle oli saatu puolueiden kakkos- ja kolmosketjua, niitä, jotka ovat kaukana kuuman politiikan ytimestä, kuten Veronika Honkasalo (vas.), Anna Hultin (r.), Saara Hyrkkö (vihr.), Silvia Koski (ps.), Sonja Lautamatti (kesk.), Sari Multala (kok.), Matti Turunen (kd.) ja Harri Virtanen (sd.).
Keskustelu oli elävää ehkä siksi, että sitä johdattivat tunnettu Ylen entinen Washingtonin kirjeenvaihtaja Paula Vilén sekä Taiteen edistämiskeskuksen taiteentukemisen päällikkö Henri Terho (joka on opiskellut Turun yliopistossa kulttuurihistoriaa ja toimittanut kirjan Otavan pieni kulttuurikirja – juhlateos suomalaiselle kulttuurille ja luovuudelle 1997, johon olen itsekin kirjoittanut pienen artikkelin). Tilaisuuden taiteellisesta annista vastasivat muusikko Petteri Sariola kitarasooloineen ja runoilija-muusikko Ester Nuori Leppä.
Taideparlamenttiin osallistuvilta puolueiden edustajilta kysyttiin, miten taiteen ja kulttuurin rahoitus nostetaan valtion budjetissa strategiselle tasolle. Millaisilla rahoitusvälineillä ja -rakenteilla tuetaan parhaiten taiteen vapaan kentän toimijoita? Miten sosiaali- ja työttömyysturvaa pystytään uudistamaan kohti taiteen tekijöiden moninaiset työnteon tavat tunnistavampaa mallia?
Keskustelun taso ei ollut korkea eivätkä keskustelijat vilpittömiä, mikä kertoo sekä sivistyksen ja järkevän ajattelun että myös taiteen ja kulttuurin syväymmärryksen puutteesta koko maassa. Yksi häiritsevä piirre on taiteen ja kulttuurin arvon väärinymmärtäminen ja käsitteiden joko tahallinen tai tahaton sekoittaminen keskenään. Se näkyi erityisesti pienkeskustelussa taiteen rahoituksessa. Ensinnäkin kaikki taide ei ole sopeuttavaa ja tuottavaa, ei ainakaan ei-valtiollinen ja vapaa taide. Usein hyvä taide nimenomaan ei ole sitä. Toiseksi taiteen ei tarvitse eikä pidä olla vain tuottavaa. Se ei ole myöskään sama asia kuin kulttuuriteollisuus tai kulttuurivienti.
En koskaan lakkaa ihmettelemästä poliitikkojen typeryyttä ja ulkokohtaisuutta sekä väärinymmärrystä taiteen ja kulttuurin kysymyksissä. Taide on enemmän elämäntapa ja asenne kuin suuria mestariteoksia ja mestareita. Taide on myös tärkeä osa älyllistä vastarintaliikettä ja ihmisten innostamista asettumaan vääryyttä ja sortajiaan vastaan, kuten Ukrainassa tänään näemme, tai persoonallinen muistutus tavallisen arjen tärkeydestä ja ”subjektiivisista momenteista objektiivisissa prosesseissa”, kuten tilaisuudessa esiintyneen Ester Nuori Lepän runoista saimme kuulla.
Silti taiteen suuri vaalikeskustelu näytti tarpeellisuutensa ja tavoitti merkityksensä – ainakin osittain. Keskustelut onnistuivat pääsemään tavallista syvemmälle, kiitos toimittaja Paula Vilenin journalistisen otteen ja sen, että keskustelut käytiin pienryhmissä. Ne olivat napakoita tietopaketteja. Jostakin puheenvuoroista paistoi läpi kuitenkin yleisön aliarvioiminen ja selvä harrastelijamaisuus. Vai mitä sanotte erään esittelypuheenvuoron yhteydessä lausutusta kliseestä: taiteen kautta voi ilmaista itseään?
Vasemmistoliiton Veronika Honkasalon puheenvuoro osaamisesta, jota ei rahalla voi korvata, oli osuva ja herätti tärkeän kysymyksen: Mitä tapahtuisi, jos valtiovarainministeriö saisi läpi tavoitteensa ja lopettaisi esimerkiksi Kulttuurivihkojen ja Filmihullun rahoituksensa, joka on nykyisinkin aika minimaalista? Silloin katoaisi tyhjyyteen lopullisesti paljon juuri sitä arvokasta osaamista, jota ei rahalla voi mitata ja joka on lajissaan korvaamatonta.
Oikeisto vastaan punavihreä akseli – punavihreät voittivat. Kokoomuksen ja perussuomalaisten edustajat löysivät usein itsensä vastassaan muut paneelin osallistujat. Kokoomuksen Sari Multalan, joka tunnustikin ettei ole kulttuurin kysymyksissä ”syvälle menevä asiantuntija”, instrumentalistiset näkemykset taiteesta osana taloudellista kasvua ja elinkeinopolitiikkaa eivät varmasti yllättäneet ketään. Yllättävää ei myöskään ollut, että vasemmistoliiton Veronika Honkasalo puolusti taiteilijoiden perusturvan uudistamista ja vihreiden Saara Hyrkkö kannatti taiteen tukemisen remonttia.
Keskustelua seuratessa katsojalla, erityisesti ahtaassa asemassa olevalla taiteilijalla, heräsi ansaittu kysymys: miksi tällaisia tilaisuuksia järjestetään, ja kenelle ne on oikeasti suunnattu? Sen verran tyypillinen ympäripyöreä ja kaikille hyvää lupaileva yleisilmapiiri tilaisuudessa kaikista hyvistä tarkoituksista huolimatta vallitsi.
Siksi nostin hattua, kun vihdoinkin joku, ja tällä kertaa tilaisuuden järjestäjä Henri Terho, nosti kissan hännästä pöydälle ja kysyi kysymyksen, jota kaikki hallituspuolueiden edustajat olivat mitä todennäköisimmin pelänneet: Mitä kävi hallitusohjelman tavoitteelle nostaa taiteilijaeläkkeitä? Ei mitään. Vallitsi hetken hiljaisuus. Kepulaiset kulttuuriministeri ja valtiovarainministeri olivat päättäneet nimittäin toisin kauniista juhlapuheista huolimatta – ei siis ihme, että taiteilijapiireissä poliitikkojen puheisiin suhtaudutaan kuten niihin pitääkin: HOHOIJAA!
Kauniista puheista ja vaalilupauksista huolimatta suomalaisen taiteilijan asema ei ole häävi. Ehkä juuri siksi Taiken asiantuntijaorganisaationa järjestämä vaalikeskustelu oli tarpeellinen muistutus poliitikoille taiteilijoiden ja kulttuurin tärkeydestä, sillä vaikuttaa poliitikkojen puheita kuunnellessa siltä, että taiteilijoille on taas varattu näiden vaalien viimeinen sija kansantalouden kakkua jaettaessa niukkuuden edessä.
Ja ihan lopuksi kiitokset suuret esiintyjille ja esitetyille biiseille ja runoille. Juuri tämä on se taiteen arvokas kurkistusikkuna, joka elää todeksi joka päivä kielen ja mielen kykyä luoda aina itsensä yhä uudelleen ja uudelleen täydellisessä empiirisessä alastomuudessaan.
Ne olivat innostavan eläväisiä ja kertovat myös, mistä taiteesta on perimältään lopultakin kysymys: esteettis-älyllisen elämyksen tulemisesta lihaksi aistimellisessa, ulkoisessa ja ulkoisesti ilmenevässä ympäristössämme, missä ei ole erikseen minä-maailmaa, on vain me ja kaikki muu yhdessä, missä kaikki ymmärrys riippuu siitä, miten ja millaisia kuvakulmia näihin hetkiin itse valitsemme.
