Sekä Puccinin Tosca että Verdin Don Carlos ovat suurten äänten juhlaa – erityistä juhlaa, jos äänen lisäksi rooliin heittäytyminen on vahvaa. Suomen Kansallisooopperan esityksissä Ingela Brimbergillä (Tosca) ja Valter Borinilla (Mario Cavaradossi) oli molemmat avut hallussaan. Erityisesti Brimberg heittäytyi Toscaksi niin vakuuttavasti ja lauloi niin musikaalisesti ja omistautuneesti, että saimme mahdollisesti todistaa uuden tähden syttymistä. Brimbergin ääni soi vaivattoman virtaavasti ja ihmetellä sopii, miten niin pienikokoisesta ihmisestä lähti niin paljon ääntä. Heikoin linkki oli Toscan henkilöhahmo, johon herkän tuntuinen Brimberg ei aina täysin sopinut. Peter Sidholm onnistui tekemään Scarpiasta erityisen vastenmielisen hahmon.
Leif Segerstamin ohjaama orkesteri soi ensimmäisessä näytöksessä liiankin mahtavasti ja fortessa. Borinilla oli pari kertaa vaikeuksia yltää orkesterin ylitse. Viimeisessä näytöksessä Borin otti sitten kaiken takaisin italialaistyylisellä tenoriäänellään E lucevan le stellessä. Kaiken kaikkiaan ilta oli lähes napakymppi ja osoitti, että omistautunut näyttelijäntyö ja laulu kantavat pitkälle. Toisen ja kolmannen näytöksen aikakaudelle ja tapahtumapaikalle uskolliset perinteiset lavastukset miellyttivät nostalgiasta pitäviä silmiäni.
Hallitsijoiden rikkinäistä elämää
Don Carloksen etukäteen mainostettu goottihenkisyys typistyi toisen kohtauksen vääräuskoisten polttokohtaukseen. Kuoro oli puettu gootti- ja punkhenkisesti, taivaalta roikkui pääkalloja ja tapahtumapaikkana oli synkkä metsä. Don Carlos on ylpeiden ja Jumalaan uskovien, mutta silti intohimojensa riepottelemien hallitsijoiden tarina, jossa Flander jää väliin ristiriitaisten tunteiden heitellessä uhrejaan. Isänsä Filip II:n (Mika Kares) puolisoon Elisabethiin (Sandra Lopez) onnettomasti rakastunut Don Carlos (Mika Pohjonen) rakastaa äitiään, Eboli (Lilli Paasikivi) Don Carlosia, mutta havaittuaan ettei hänen tunteilleen löydy vastakaikua, hän viettelee Filip II:n.
Erittäin lupaava Kares lauloi varmasti, samoin jo hyvin takuuvarma italialaistyylinen tenori Pohjonen. Paasikiven Eboli heittelehti voimakkaasti mustasukkaisuudesta intohimoon ja katumukseen. Suurinkvisiittori Gregory Frank osoittautui aivan mahtavaksi bassoksi ja armottomaksi hahmoksi. Myös Jaakko Kortekangas teki upeaa työtä hallitsijoiden välisenä välittäjänä Rodrigona. Ohjaaja Manfred Schweigkofler luotti ohjauksessaan henkilöhahmoja heittelevien tunteiden voimaan. Nopeasti vaihtuva puvustus oli näyttävää, mutta ei aikakaudelle uskollista.
Tunnetta ja huutamista Rigoletossa
Rigoletossa Mika Pohjonen teki taas hienoa työtä, samoin Koit Soasepp mahtavaäänisenä Sparafucilena. Gilda (Hanna Rantala) ei aina kuulunut kunnolla orkesterin yli, vaikka Caro nome il mio cor ja muut hitit menivät tunteella. Paolo Gavanelli näytteli Rigolettoa varmasti, vaikka laulu meni välillä huutamisen puolelle.
Giacomo Puccinin Tosca marraskuussa 2012. Musiikinjohto Leif Segerstam, ohjaus ja lavastus Siegwulf Turek, rooleissa muun muassa Ingela Brimberg, Valter Borin, Peter Sidhom, Hannu Forsberg.
Giuseppe Verdin Don Carlos syksyllä 2012. Musiikinjohto Pietro Rizzo, ohjaus Manfred Schweigkofler, lavastus Walter Schütze, rooleissa muun muassa Mika Kares / Jyrki Korhonen, Judith Howarth / Sandra Lopez, Mika Pohjonen / Orlando Niz, Tommi Hakala / Jaakko Kortekangas, Lilli Paasikivi / Päivi Nisula.
Giuseppe Verdin Rigoletto, esityksiä 2.1.2013 saakka. Musiikinjohto Mikko Franck, ohjaus Georg Rootering, lavastus Mark Väisänen, rooleissa muun muassa Mika Pohjonen / César Gutiérrez, Paolo Gavanelli, Hanna Rantala / Anna-Kristiina Kaappola, Hannu Forsberg / Koit Soasepp, Riikka Rantanen / Niina Keitel.
