Turun Jo-Jo-teatterissa pyörivä esitys Viides Maailmanvalta osoittaa sormella nyky-Venäjän ongelmia. Yhteiskunnallisen asian lomassa katsojille tarjoillaan romantiikkaa, huumoria ja poikabändejä.
Ohjaaja Jatta Stepanoff Harakkamäen Venäjä-trilogiasta nähtiin Turun Jo-Jo Teatterissa vuonna 2008 ensimmäinen osa, Daniil Harmsin novelleihin pohjautuva Olipa kerran olevaisuus. Vuonna 2011 vuoron sai Mihail Bulgakovin alkuperäisteoksesta dramatisoitu Saatana saapuu Moskovaan. Trilogian päätösosa, Viides maailmanvalta, on entistä enemmän tekijänsä näköinen. Mukana on naamioteatteria, poikabändejä ja bondagea.
Viktor Pelevinin alkuperäisteos Empire V (2006) on satiirinen kuvaus nyky-Venäjän ongelmista. Stepanoff Harakkamäen Viides maailmanvalta on räikeämpi, alleviivaavampi, hauskempikin.
”Viides Maailmanvalta on ajan hengen mukainen vampyyritarina. Kuvaus on osuva, sillä valtaa pitäviä ei voi Venäjällä kutsua ihmisiksi”, Stepanoff Harakkamäki naurahtaa.
Genrekliseitä välttelevä tarina kertoo tavallisesta moskovalaisnuorukaisesta (Henri Keränen), jolle tarjoutuu tilaisuus päästä eliittiin – verenimijöihin. Hyväksyessään tarjouksen nuorukainen muutetaan vampyyriksi ja saa nimekseen Rama Toinen. Nuorelle vampyyrille opetetaan diskurssia ja glamouria ja hänet vihitään salaisuuksiin – kuten siihen, että tavallinen kansa on eliitin lypsykarjaa.
Kenellä on oikeus olla olemassa?
Esityksen kantava teema, eksisistenssi, olevaisuus, on elänyt mukana läpi trilogian.
”Trilogian kontekstissa kyse on olemassaolon oikeutuksesta Venäjällä”, Stepanoff Harakkamäki kertoo.
”Ajattele, että sellainenkin kysymys pitää esittää että saanko olla. Saanko olla olemassa. Eikä se koske vain vähemmistöjä, vaan ihan kaikkia.”
Ohjaaja kertoo tavanneensa Moskovan metrossa paikallisen hyvätuloisen perheenäidin, joka oli pohtinut köyhien oikeutta olla olemassa. Nainen oli todennut, että jos et venäläisenä tienaa tarpeeksi rahaa, voit aivan hyvin kuolla. Ketään ei kiinnosta.
Kun puhe kääntyy ihmisoikeuksiin, syttyy Stepanoff Harakkamäen silmiin aivan uudenlainen palo. Musta, leiskuva. Hän ei kuitenkaan halua saada vihaisen naisohjaajan leimaa.
”Törkeän kulunut klisee”, Stepanoff Harakkamäki tuhahtaa.
Rakkaus Venäjään roihahti ohjaajan kiinnostuttua omista juuristaan. Vaikka suvusta ei ollut tietoa, sukunimi osoitti selvästi Venäjälle.
”Kuvittelin itselleni sukulaisia Venäjälle. Millaisia he ovat olleet? Mitä he ovat tehneet?”
Stepanoff Harakkamäki kertoo vierailuistaan Venäjälle lämpöä äänessään: Ne hapankaalipiirakat. Se yllättävä suudelma ja kosinta moskovalaisella punk-klubilla. Ne aidat, joiden yli kiipeiltiin korkokengissä ylimääräisiä maksuja vältellessä.
”Vähän aikaa sitten minulle selvisi, että ukki Stepanoff olikin ruotsalainen merimies”, ohjaaja naurahtaa.
”Minulla on silti edelleen venäläiset juuret. Nyt ne vain ovat pseudojuuret.”
Pop-kulttuuria väärässä paikassa
Hyvässä esityksessä on tottakai myös romantiikkaa. Nuoren Raman sydämen valittu, Hera (Kirsi Varttinen) ei osaa päättää kumman haluaisi, Raman vai Mithran (Juha Tuominen). Siloposkisesta ulkokuorestaan huolimatta Ramalla on munaa haastaa kilpailijansa kaksintaisteluun. Aseena nuorukaisilla on runous.
Raman, Mithran ja Heran kolmiodraama huipentuu takavuosien teinipoppiin. Kolmikko esittää Backstreet Boysin kappaleen I want it that way Tiia Juntusen katu-uskottavilla koreografioilla. Stepanoff Harakkamäki kertoo pohtineensa paljon poikabändien tematiikkaa. Universaalia, suurta rakkautta; menetystä; kaihoa. Meille kaikille yhteisiä tunteita.
Poikabändien ja pop-musiikin liittäminen esitykseen on ollut täysin perusteltua, vaikka Medvedeviä nylkyttävä Lady Gaga onkin yksi absurdeimmista näyistä pitkään aikaan – ja vaikuttaa äkkiseltään päälleliimatulta ratkaisulta.
”Lännen kulutus- ja kertakäyttökulttuuri on hiipinyt jo Venäjällekin. Pop-kulttuuri on siellä täysin väärässä paikassa”, ohjaaja toteaa.
”Poikabändien tunnistettavuus on esityksessä katharsiksenomainen kokemus; kaikesta huolimatta ne tanssivat. Järjetön kaipaus ja silti ne vaan tanssivat.”
Stepanoff Harakkamäen oivallukset kantavat hyvin koko esityksen läpi. Vielä poikabändejä enemmän riemastuttivat Pussy Riot ja Putin, joka on herätetty henkiin naamiotaiteilija Outi Sippolan ammattitaidolla. Päivi Räsänen vilahtaa esityksen interaktiivisimmassa kohdassa, jossa hän pyytää yleisöä ilmiantamaan homonaapurinsa.
Kaikki tekevät työtä käskettyä.
Jo-Jo Teatteri: Viktor Pelevin: Viides maailmanvalta. Suomennos Arja Pikkupeura. Dramatisointi Jatta Stepanoff Harakkamäki ja Petri Tuominen. Lavastus Milja Nordström. Puvustus Tua Tötterman. Maskeeraus Pinja Junninen. Naamiot ja nuket Outi Sippola. Koreografiat Tiia Juntunen. Köysitaide Tinttu Henttonen. Valot Miika Miettinen. Äänet Toni Ilo. Esitykset Jo-Jo Teatterissa 19.10. asti.
Aiheesta muualla Kulttuurivihkoissa:
Video Jatta Stepanoff Harakkamäen haastattelusta
Aiheesta muualla internetissä:
