Café Mascotissa järjestetään säännöllisesti Helsinki Poetry Connectionin runotilaisuuksia. Harvemmin ne kuitenkaan ovat niin täynnä, että ihmisten täytyyy pakkautua lattialle vieri viereen mahtuakseen sisään klubille. Harvemmin missään kulttuuritapahtumassa suosionosoitukset myöskään ovat näin myrskyisiä.
Mutta tällä kertaa, kesäkuun alun iltana 3.6., Poetry Slamin tähtenä onkin Sarah Kay (s. 1988), yksi kansainvälisesti tunnetuimpia lavarunoilijoita.
New Yorkista kotoisin olevalta Kaylta on julkaistu kaksi runoteosta, ”B” (2007) ja No Matter the Wreckage (2014). Hän on kuitenkin tullut tunnetuksi nimenomaan lavaesiintyjänä. Hän aloitti esiintymiset 14-vuotiaana ja on muun muassa kaikkien aikojen nuorin vuosittaiseen National Poetry Slamiin osallistunut kilpailija.
Kuka tahansa Mascotin yleisöstä ymmärsi pian syyt Kayn menestykseen. Hän vangitsee jokaisen kuulijansa (niin kuluneelta kuin se kuulostaakin) henkilökohtaisesti. Hänen runonsa ovat oikeastaan tarinoita, täynnä samastumispintaa. Hän tuntuu koko ajan puhuvan juuri minulle.
Youtuben kautta on löydettävissä todistusaineistoa tästä karismasta ja monia tallenteita esiintymisistä. Live-tilanne on vielä vakuuttavampi. Se, mikä saattaa etäisyyden päästä joskus tuntua hieman lattealta, voimistuu yhteiseksi kokemukseksi.
Välispiikit nivoutuvat runoihin, joiden sisältö on vuoroin armotonta ja kantaaottavaa, (kuten apartheidia käsittelevässä runossa Shosholoza) vuoroin hauskaa (Love Letter from the Toothbrush to the Bicycle Tire), mutta aina tunnistettavaa. Kukapa ei olisi joskus ollut vaikkapa epävarma nuori, kokenut haasteita ihmissuhteissaan tai perheensä kanssa? Kay kirjoittaa arkisista asioista yhtä lailla kuin suurista yhteiskunnallisista kysymyksistä. Yleisössä ei aina tiedä, pyyhkiikö silmistään ilon vai liikutuksen kyyneleitä. Sillä ei lopulta ole väliä. Tunnelma on hieno.
Haaveissa runouden Dream Team
Kun keskustelen esitystä edeltävänä päivänä kahvilassa Kayn kanssa, hän kuitenkin kertoo, ettei esiintyminen suinkaan ole hänelle myötäsyntyistä.
”Ei, sitä on pitänyt opetella. Vaikka runoni on tarkoitettu esitettäviksi, olen ensisijaisesti kirjoittaja – minua pelottaa yhä, kun nousen lavalle. Vuosien aikana vaistoni ovat kuitenkin kehittyneet. Valitsen runot aina esityshetkellä yleisön perusteella.”
Entä miten Kay määrittelisi Spoken word -runouden aiheesta tietämättömille?
”Spoken word on runoutta, joka vaatii saada tulla ääneen luetuksi. Siinä on kyse yhtä paljon esityksestä kuin kirjoittamisesta.”
Kay kertoo, että tässä runouden lajissa häntä viehättää juuri sen välittömyys. Hän saa kontrolloida esitystä ja näkee heti yleisön reaktiot. Hän on ensi kertaa Suomessa ja mainitsee jännittäneensä vastaanottoa. Kokemus ruotsalaisesta yleisöstä oli hiljainen, (”Luulin, että he inhosivat minua, mutta tulivatkin kiittelemään esityksen jälkeen!”), kun taas virolaiset olivat kuulemma yllättävänkin riehakkaita.
Mascotissa kukaan yleisöstä ei ole erityisen varautunut, vaikka välillä keskitytäänkin kuuntelemiseen. Kay osoittaa taitonsa ja saa väen lumoihinsa. On helppo huomata, miksi suurin osa hänen työstään on tänä päivänä kiertämistä kouluissa ja tilaisuuksissa. Hänen perustamansa Project voice käyttää runoutta opetuksen välineenä.
”Vaikeimpia ovat ehkä noin 15-vuotiaat. He eivät halua kuunnella ketään. Toisaalta, juuri tuo ikä on tärkeä sen selvittämisessä, kuka on. Runous voi olla keino jakaa yksinäisyytensä.”
Opettamisen ja kiertämisen lisäksi Kayn tulevaisuuden suunnitelmiin kuuluu joitakin vielä salaisiksi mainittuja kirjaprojekteja. Jos hän voisi toteuttaa minkä suuunnitelman tahansa, haaveissa olisi myös poetry slam -dream team tai kiertue, vaikkei välttämättä kilpailumielessä.
”Olisi hauska koota kiertue omista suosikkirunoilijoistani! Siihen kuuluisivat ainakin Hanif Willis-Abdurraqib, Clint Smith ja Denice Frohman. Ehkpä jonain päivänä… Odotan myös aina eri maissa vieraillessani innolla paikallisten esiintyjien näkemistä.”
Jälkeenpäin voi hyvällä omallatunnolla rapartoida, että Cafe Mascotin kotimaiset illan lämmittelijät Harri Hertell (säestäjänään urkuri Kalle Salonen), Suvi Valkonen ja Kasper Salonen, suoriutuivat kukin urakastaan erinomaisesti ja persoonallisella otteella.
Illan tähti Kay taas vietti epäilemättä vielä pitkän tovin esityksensä jälkeen signeeraamassa kirjoja – jotka myytiin paikalla loppuun – ihaileville faneille ja keskustelemassa runoudesta. Ei voi kuin toivoa, että hänet saadaan Suomeen pian uudestaan, jotta seuraavakin klubillinen kirjallisuuden ystäviä pääsisi kokemaan hänen esityksensä.
