Tämänvuotisen Musica Novan teema oli Rainer Maria Rilken nuori itsemurhaa hautova runoilija. Ohjelmisto oli laajentunut ilahduttavasti myös kevyempänä pidettyyn musiikkiin.
Jimi Tenor on maailmalla kulttimaineeseen kohonnut lahtelainen elektronisen musiikin artisti, joka on levyttänyt muun muassa legendaarisille Sähkö- ja Puu-levymerkeille. Tenorin yhteiskeikka UMO-orkesterin kanssa ei voinut olla kuin menestys: Tenorin exotica- ja afrojazz-henkiseen jazz-funkiin sopi UMOn tiukka torvisektio. Tenor oli sovittanut osan konsertin kappaleista elektronisilla soittimilla UMOa varten ja afrojazzosuus oli mukana illan toisen vieraan Tony Allenin takia. Kantaesityksistä Sähköinen laji, Flora and Fauna ja Starstuff säväyttivät eniten.
Suomalaisia säveltäjiä innoittanutta Bernd Alois Zimmermannia kunnioitettiin usealla konsertilla. Tombeau de Zimmermann -konsertin lyhyitä teoksia yhdisti erittäin klassisina pidettyjen teosten pyhäinhäpäisy. Jukka Tiensuun Tombeau de Beethovenissa nauhalta soitetut tunnetut Beethoven-pätkät vuorottelivat elävien soittajien sitaattien ja ei-sitaattien kanssa. Kollaasitekniikkaa hyödynnettiin konsertin muissakin teoksissa: Paavo Heinisen Runoilijan soitteista Kimmo Hakolan Rilke-kappaleisiin.
Zimmermannin vakavaa puolta esiteltiin illan Mauermusik-konsertissa. Photoptosis ja Stille und Umkehr esittelivät karkeasti säveltäjän ekstroverttiä, sinfonista puolta ja meditatiivisen D-sävelen, ja puhallinsoitinten pohjan ympärille kehkeytyy meditatiivinen teos, jossa vetopasuunat yhtyvät kuviointiin. Pienen kamarimusiikkikokoonpanon soittama teos hävisi lopulta kokonaan meditoinnin tyhjyyteen.
Wolfgang Rihmin Saksojen ristiriitaa kuvaava Das Gehege nousi illan vaikuttavimmaksi elämykseksi, eikä vähiten sopraano Rayanne Dupuisin ansiosta. Dupuis’n ääni taipui laaja-alaisesti huudosta perinteisempään klassisen laulun äänenkäyttöön. Naisen lähennellessä yössä aggressiivisesti kaksoiskotkaa meno yltyi jopa suorastaan ekstaattiseksi. Hanspeter Kybburzin Noesis-teoksessa lyömäsoittimet olivat alussa jousten pizzicatoa vasten, joka muuttui sahaamiseksi.
Jos Perttu Haapasen Nothing to Declare oli basso-baritonin vingahdusten, huudahdusten ja äännähdysten täyttämä onton, hyperaktiivisen ihmisen kuva, Lotta Wennäkosken dynamiikkojen hienovaraiseen vaihteluun perustuva LELELE oli uutta kamarimusiikkia sosiaalipornahtavin vivahtein – teoksen taustana oli nimittäin muun muassa eurooppalaisten ihmiskauppajärjestöjen raportteja yhdistelevä libretto. Taustalle heijastetut Elina Brotheruksen ahdistavat, alastomat minäkuvat olivat välillä jo teemaa liian alleviivaavia, vaikka veteenmeno ja -paluukuvat toimivat hyvin Italiaan seksiorjaksi kuljetetun henkilön tarinan taustana. Sopraano Pia Freund tulkitsi vivahteikkaasti vakavan roolin.
Haapasen teoksen päämäärä oli siis esittää marcuselainen vieraantunut ihminen, jonka onttous aiheutuu muun muassa rahan ja seksin tavoittelusta. Tämän onttouden basso-baritoni Nicholas Isherwood tavoitti erinomaisesti näyttelijäntaidoillaan ja ilmaisuvoimaisella ja taipuvalla äänellään. Tyhjät pahvilaatikot lavastuksena, sanomalehtipaperista tehtyihin takkeihin pukeutuneet soittajat (Plus Ensemble) ja laulaja sekä toisteiset, yksitoikkoiset toiminnot: ajastettu paperin leikkaaminen, puhelimeen (pomolle?) vastaaminen, kapellimestarina toimiminen amerikkalaista yritysmaailman voittajajargonia ja internetin treffipalstan ilmoituksia yhdistelevän tekstin taustalla – kaikki lavan toiminnot kuvittivat ihmisen tyhjyyttä. Ohjaaja Tomi Paasoselle erityistunnustus näyttämöllisten ulottuvuuksien huomioimisesta ja teoksen poikkeuksellisesta energisoimisesta.
Libretot olivat säveltäjien tekemiä. Haapasen paperilla huonolta hakukonerunoudelta, välillä nonsenseltä, dadalta ja lähes nollatekstiltä näyttävä, soinnullisesti antoisa libretto alkoi sykkiä Isherwoodin suussa. Wennäkosken eurooppalaisten ihmiskauppajärjestöjen raporteista koostetussa tekstissä ei ollut kovin paljon enemmän hurraamista. Molemmat teokset todistivat, ettei pienoisoopperan libreton tarvitse olla suurta runoutta – vaikka voi se sitäkin parhaimmillaan olla.
LELELE perustui dynamiikkojen hienovaraiseen vaihteluun. Kuva: Kirill Lorech.
