Martin Crimpin Onnellisuuden tasavalta koostuu kahdesta osasta: ensimmäisessä selkeän epäonninen perhe syö jouluateriaa kolmessa sukupolvessa. Jokaisella on skismoja jonkun kanssa, ja tämän he tuovat suoraan esiin repliikeissään. Kahden nuorimman tytön esivanhemmat, isoäiti ja isoisä, ovat vastanneet osaltaan taloudellisesta toimeentulosta tai sarjasta epätoivoisia yrityksiä ja pornografian kulutuksesta. Nuorimman polven tytöistä toinen on odottamattomasti raskaana ja saa kuulla tästä jatkuvasti siskoltaan.
Illallisen keskeyttää Robbien tulo. Hän vaimoineen on matkalla lentokentälle, mutta haluaa välittää vielä vaimonsa viimeiset terveiset perhelleen: olette kaikki aivan perseestä, eri tavoin, mutta yhtä syvältä.
Esitykseen kuuluvat myös musiikkinumerot, jossa elektronisen musiikin taustalla kuuluu ironistekstinen näyttelijän laulu.
Toinen puoliaika kuvaa, miten vaikea on nykyaikana tulla oman elämänsä käsikirjoittajaksi, tulla omaksi yksilölliseksi itsekseen. Helpompaa on toistaa, klikkailla, oksentaa, kärsiä syömishäiriöistä ja muista oireista ja mennä sitten terapiaan. Tälle puoliajalle on luotu erittäin satiirisia terapia- ja tv-sessioita, joissa nykyhetken klikkaus”kulttuuri” ei paljastu yhtään menneiden sukupolvien työn ihannointia paremmaksi tavaksi tulla erityiseksi itseksi.
Loppukohtauksessa Robbie ja Madeleine ovat saavuttaneet määränpäänsä, mutta ovatko he onnellisia, ovatko he ratkaisseet ongelmansa? Todellisuus ja haaveet risteytyvät keskenään, vaikuttavassa loppukuvassa astronautiksi muuttunut Robbie kelluu yötaivaalla ja yrittää resitoida laulua, joka ei etene. Kuten ei hänen elämänsäkään.
Narsistin prototyypit
Heini Junkkaalan kirjoittama ja Milja Sarkolan käsikirjoittama Olipa kerran minä paneutuu kahden kehystarinan, Eskon ja Siskon ja Rikon ja Heinin, sekä lukuisten julkkishahmojen kautta narsismin ongelmaan. Metateatterillisuutta ja -fiktiivisyyttä näytelmään tuo kaikkitietävä kirjailijan hahmo (Minna Haapkylä), joka on näyttämöllä jatkuvasti kommentoiden hahmojaan – tosin hahmotkin näpäyttävät hänelle useimmiten sananvallattomuudestaan. Suhde tunnustuksellisuuteen kyseenalaistuu metafiktiivisyyden myötä; katsoja ei voi olla varma siitä, missä määrin kirjailija valehtelee oman elämänsä.
Ensimmäisen puoliajan täyttävät väläykset pariskuntien elämästä. Riko paljastuu patologiseksi narsistiksi, jonka päälle katsoja haluaisi kirjailijan tavoin sylkäistä useita kertoja, Siskosta kuoriutuu huomionkipeä hysteerikko. Toinen puoliaika julkisuus- ja mediaspektaakkelikritiikkeineen passittaa näyttämölle narsistin prototyyppejä, kuten Sarasvuo, Mika Myllylä, Jussi Parviainen, Åsne Seierstad ja lopulta Anders Breivik. Puoliaika käynnistyy antinarsisti Jeesuksen jouduttua anonyymin homojuontajan tv-haastatteluun – saamatta yhtäkään sananvuoroa. Erilaiset tunteita simuloivat talk-show´t sopivat mainiosti narsismia ihannoivalle nykyajallemme.
Jessica Grabowsky on erityisen mainio monissa rooleissaan. Roolivalikoima ulottuu Siskosta Seierstadiin, kuusikymppisestä tarhan tädistä Jussi Parviaista matkivaan karhuhahmoon.
Esitysten tiedot Kansallisteatterin internetsivuilla:
