Leonard Bernstein: Candide, Savoy-teatteri (Helsinki). Esityksiä vielä 26.8., 28.8., 29.8.
Alkusoitto lupaa viihdettä ADHD-ajan av-orientoituneille aikuisille: tarjolla on todellinen genrehybridi. Torvisoitinten topoksista mennään kohti romanttisia viulujen maalaamia mahtipontisia topoksia unohtamatta Glitter and be Gayn teemaa. Helsinki Sinfonietta suoriutuu tästä ja koko musikaalista mahtavasti saaden keskisuurilla voimavaroilla aikaan mahtavan sointipauhun.
Leonard Bernsteinin merkkiteos alkaa Westfalenista, jossa paronin lapset Maximilian (Jussi Merikanto) ja Paquette (Annami Hylkilä) yhdessä Candiden (Tero Harjunniemi) kanssa pänttäävät päähänsä teologian perusajatuksia perisynnnistä innokkaiden oppilaiden kysymyksiin vapaasta tahdosta. Maximilian ja Paquette ovat itseriittoisia ja Candiden ihastus koko operetin mittaan, Cunegonde (Kaisa Ranta), onkin ehkä siveyden sipulista aika kaukana. Pangloss (Heikki Kilpeläinen) koko operetin/musikaalin ajan lapsia hyvässä ja pahassa.
Operetin tapahtumat liikkuvat av-ajan ihmisille sopivaan postmodernin hektiseen tahtiin eteenpäin. Candide ajautuu Bulgariaan armeijaan ja kokee kidutuksen ja sodan kauhut.
Auto-da-fé-kohtauksessa kuoro panee parastaan myös ruumiin kielellä luoden vaikuttavan joukkokohtauksen. Kuoro on yleisesti ottaen varsin iskukykyinen.
Cunegonden Glitter and be Gay – eli Auli Särkiö-Pitkäsen sanoin Kultakahleisiin – on mallikasta lavatyöskentelyä ja soi myös mallikkaasti koloratuureja myöden. Aarian aikana lavalla oli liikunnallista menoa nuorten miesten kanssa.
Koko toinen näytös keskittyi päähenkilöiden rappiokehityksen kuvaukseen Uuden mantereen eri valtioissa Argentiinasta Uruguayn Montevideoon. Cunegonden matka mieheltä toiselle jatkuu, kun Buenos Airesin kuvernööri (Heikki Halinen) iskee silmänsä häneen. Rikkaita mesenaatteja, jotka vaativat seksuaalisia vastapalveluksia, Cunegondella riittää koko loppumatkan ajan.
Iskemiltään miehiltä riistetyt kravatit roikkuvat Vanhan Rouvan (Heli Immonen) ekstavagantissa hameessa, jonka Kyllä fiksu likka kaikkeen tottuu – I´m easily assimilated – ei ehkä kohoa laulullisesti säväytä, mutta reipasta näyttämötoimintaa toreadorien kanssa riittää.
Candide kiitää Cacambon kanssa kuin Don Quijote Sancho Panzoineen läpi Eldoradon aina Surinamiin. Postmodernin operetin juonenlento on niin vauhdikasta, että hyvä kun kyydissä pysyy. Matkan varrella Candide rappeutuu vähä vähältä. Pakon edessä hän oppii jopa riistämään ihmishenkiä. Tuuli tuo, tuuli vie -ensemblessä kaikkien solistien äänet sointuivat hyvin yhteen. Retromikrofoni vei ajatukset kultaiseen swing-aikaan.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kaikki päätyvät enemmän tai vähemmän rappeutuneina Venetsiaan, josta vielä onnistuvat ostamaan loppurahoilla tilan. Alun henkiset ihanteet ovat rapistuneet ja silkkaa muistoa vain. Kulttuurin mekkaa edustavasta Saksasta matka on jatkunut uudelle mantereelle, jossa rappiokehitys on saanut alkunsa. Kehä kiertyy umpeen klassista sivistystä edustavassa Venetsiassa. Candidekin saa Cunegondensa, millaisena nyt saa.
Kaikki solistit onnistuvat erittäin hyvin musikaalityylisessä laulussa. Orkesterin hienon sointipauhun takana on kapellimestari Jonas Rannila. Merikannon, Rannan ja Hylkilän äänistä paistaa oopperatausta, jota toki on muillakin. Kilpeläinen ja Harjunniemi laulavat kevyemmin kuin oopperaproduktioissa. Pukuloistosta saa kiittää puvustaja Annukka Pykäläistä, koreografioista Osku Heiskasta ja lavatoiminnan onnistuneisuudesta ja huvittavuudesta ohjaaja Tuomas Parkkista.
Todellisen suurtyön on tehnyt oopperan tuottaja Heli Immonen, joka irtisanoutui operettiprojektin takia päivätyöstään opettajana ja otti lainaa 200 000 euroa projektin onnistumiseen. Ensi-illassa ohjaaja Parkkinen kiittelikin häntä ”suurena mesenaattina”.
Candidea kuullaan Suomessa harvoin. Käsittääkseni tämä on kolmas kerta. Ensimmäinen kerta oli 1970-luvulla Helsingin Kaupunginteatterissa ja toinen vuonna 2015 Vaasan oopperassa.
