30. lokakuuta sai ensi-iltansa Liisa Akimofin dokumenttielokuva Riikka Purrasta ja perussuomalaisista: Minä ja Riikka Purra (Suomi 2026). Tätä elokuvaa ei ole odotettu.
Akimof julkaisi samalla myös elokuvassa kuultavan Terveiset tulevaisuuteen -singlen.
”Motiivini Minä ja Riikka Purra -dokumentin tekemiseen oli uteliaisuus. Tajusin, etten tunne yhtäkään persua eli perussuomalaista enkä ymmärrä heidän järjenjuoksuaan. Halusin ottaa selvää!” Akimof kertoo.
”Idea elokuvaan tuli siitä, kun tuotin ja osin käsikirjoitin kahdeksanosainen dokumenttisarjan Vihatut naiset (Yle 2026), joka käsittelee suomalaisen naisvihan ja tasa-arvotaistelujen lähihistoriaa. Sarjan yksi haastateltava on Riikka Purra. Haastattelun jälkeen huomasin olevani pöllämystynyt. En tuntenut häntä. Olin nähnyt hänet vain mediassa ja sosiaalisessa mediassa meemeinä. Minulle tuli olo etten tiedä perussuomalaisista mitään. Ajattelin, että minua kiinnostaa tietää esimerkiksi se, miksi Riikka Purra on perussuomalainen. Ja miten voimme ajatella niin eri tavoin. Ehdotin hänelle että minä – joka en siis ole ’persu’ – tekisin hänestä dokumentin. Hän mietti asiaa hetken, ja viime kesänä sovimme, että alan tehdä dokumenttia.”
Minä ja Riikka Purra -dokumentin keskeisiä henkilöitä ovat valtiovarainministeri Purran lisäksi valtiosihteeri Riikka Slunga-Poutsalo, spin doctor eli viestintäasiantuntija Matias Turkkila ja kansanedustaja Anna Kontula (vas.). Elokuvassa seikkailevat myös muun muassa sisäministeri Mari, pääministeri Petteri, RKP:n Anders eli Antero ja koko joukko kansanedustajia ja rivikansalaisia.
Vastakkainasettelu ei ole ok
Akimof on sekä ohjannut, käsikirjoittanut että kuvannut elokuvan. Hän hommasi kameran ja pyöri Purran ja ”persujen” maailmassa puoli vuotta elokuun alusta 2025 tämän vuoden tammikuun loppuun. Lopputuloksena syntyi vauhdikas, jopa hauska DIY-dokumentti eli tee-se-itse-dokumentti, jossa idealistinen ”vihervassari” hämmästelee politiikan tekemisen arkea ampumaradalla, eduskunnassa, Brysselissä, turuilla ja toreilla. Elokuva syöksyy kriisistä toiseen ja kuulee myös antifasisteja, vasemmistolaisia ja yksinäistä sivistysporvaria. Median graindaamiselle eli kovalle puurtamiselle annetaan kasvot.
”Dokumentti ei ole ’viipyilevä’. Halusin tehdä elokuvan jonka ihmiset jaksaisivat katsoa. Dokumenttini sinisilmäisenä pyrkimyksenä on vähentää lynkkausmeininkiä. Etenkin sosiaalisessa mediassa on vastakkainasettelua ja vihapuhetta, ja se on hyvin huolestuttavaa. On erittäin ok väitellä asioista, mutta toinen toistensa kaasukammioihin toivottaminen ei ole ok.”
Tieto dokumentista sai ennakkoon sosiaalisessa mediassa aikaan vastakkainasettelua ja vihapuhetta, jolta Akimofkaan ei säästynyt.
”Algoritmit suosivat provokatiivisia ja törkeitä kommentteja.”
Ihmiset sellaisia kuin todellisuudessa ovat
Dokumentin valmistuttua Akimof ihmetteli että hän pystyi sen kuvaamaan. Hän kuvasi yksin pienellä kameralla ja sanoo, että kuten elokuvasta näkyy, hän on välillä teknisesti hukassa. Mutta sen tuloksena syntynyt autenttisuus ja rosoisuus olikin hänen mukaansa hyväksi. Hän toteaa, että elokuva ainakin on erilainen kuin on totuttu näkemään.
”Kuvattua materiaalia oli paljon – elokuvan ensimmäinen leikkausversio oli neljän tunnin pituinen – ja jouduin jättämään paljon materiaalia pois lopullisesta versiosta. Poisjäänyt materiaali on hyvin kiinnostavaa ja katsotaan jos voisin myöhemmin julkaista sitä jossain muodossa.”
Akimof kertoo Minä ja Riikka Purra -dokumentin olevan myös universaaliksi pyrkivä, rosoinen, vähintäänkin elämänmakuinen, paikoin itseironinen, ja näyttäytyvänsä itse siinä välillä hölmönä. Se on myös inhimillinen – ja yllättävä.
”Uskon että tällaisille elokuville voisi olla kysyntää – päästä jatkossakin vallan kulisseihin. Minun toivotaan käsittelevän myös muita poliitikoita, tekevän heistä elokuvia. Tämä ei ole mitään rakennettua tosi-tv:tä, jota on paljon ja kyllästymiseen asti, vaan autenttisuutta. Yleensä media näyttää poliitikot esimerkiksi tiedotustilaisuuksissa lausuntojen antajina. He ovat hyvin tietoisia siitä mitä he tekevät, koska paikalla on iso kuvausryhmä: nyt todella kuvataan ja on annettava viesti isolle joukolle! Kun menee paikalle yksin pienen kameran kanssa, pieni kamera unohdetaan, koska asetelma ei ole virallisen jäykkä ja pönöttävä. Silloin ihmiset ovat sellaisia kuin todellisuudessa ovat.”
Osa poliitikoista katsoi dokumentin ennakkoon. Eräs kokenut poliitikko, joka ei esiinny siinä, sanoi Akimofille, että dokumentti on demokratiateko. Se oli Akimofista hienoa kuulla.
Käsitys ”persuista” muuttunut
Akimof kertoo, että dokumentin teon myötä hän oppi tuntemaan perussuomalaisia ja heidän järjenjuoksuaan. Hänen ennakkoluulonsa heitä kohtaan on vähentynyt ja hän ymmärtää heitä nyt paremmin.
Hän on myös yllättynyt. Häntä kosketti erityisesti se, kun ilmeni että monilla perussuomalaisilla on ollut elämässään henkilökohtainen haava, myös Riikka Purralla. Hän sisällytti asian elokuvaan. Akimof yllättyi myös siitä, että perussuomalaisilla on huumorintajua. Hänen mukaansa se kertoo vain ja ainoastaan hänen ennakkoluuloistaan.
Akimof tekee parhaillaan tekijävierailuja teattereihin.
”On kiinnostavaa tavata elokuvan nähneitä ihmisiä. Toivon että tulee kiinnostavia keskusteluita, kuten Karkkilassa jo tapahtuikin. Eri lailla ajattelevat ihmiset alkoivat spontaanisti keskustella viholliskuvista ja mahdollisuudesta purkaa niitä.”
