The Greatest Love Songs on tanssi- ja esitystaiteilija Maija Mustosen ideoima teos, joka koostuu kymmenestä soolotanssista. Mustonen on koonnut kymmenen hengen työryhmän avoimen taiteilijahaun pohjalta. Suurin osa esiintyjistä on tanssialan ammattilaisia, mutta mukana on myös muutama muusikko ja performanssitaiteilija. Tyylillisesti teos liikkuu tanssin ja performanssin rajamaastossa.
Performanssitaide ja tanssiteatteri mielletään usein vaikeasti ymmärrettäviksi taidemuodoiksi. The Greatest Love Songs –esityksessä tämä marginaalisuus kohtaa kiinnostavalla tavalla populaarikulttuurin. Jokainen esiintyjä on tehnyt oman koreografiansa itselleen tärkeään rakkauslauluun. Useimmat ovat valinneet musiikikseen populaarimusiikiksi määriteltävän kappaleen. Esimerkiksi Pave Maijasen Ikävän tai Sam Brownin Stopin käyttäminen modernin tanssitaiteen taustamusiikkina ei ole tyypillinen valinta. Populaarikulttuurin ainesten hyödyntämisestä tanssi- ja performanssitaiteessa tulee mieleen esimerkiksi koreografi ja performanssitaiteilija Maija Hirvasen tuotanto.
Idean äiti Maija Mustonen on valinnut omaan sooloonsa musiikiksi Casta diva -aarian Bellinin oopperastaNorma. Tässä tapauksessa kohtaavat modernin taiteen ja populaarikulttuurin sijaan klassinen ja moderni. Tämä ei kuitenkaan ole erityisen poikkeuksellista. Klassista musiikkia on pitkään käytetty esimerkiksi nykytanssin kentällä.
Yksinkertainen on toimivinta
The Greatest Love Songs on performanssia ja tanssia, jota ei ole vaikea ymmärtää. Yhteinen konsepti takaa sen, että kaikkia kymmentä soolotanssia voi tulkita rakkauden teeman kautta. Koska esityksissä rakkautta tulkitaan liikkeen kautta, on luontevaa pohtia, millaista konkreettista liikettä rakkaus synnyttää. Useammassakin esityksessä se ainakin pyörittää, pyörryttää, vapisuttaa ja ravistaa. Joitakin esityksiä ei välttämättä tämän enempää tarvitse analysoidakaan. Performanssi ei ole luonteeltaan välttämättä niinkään älyllinen taidemuoto: se tuntuu vetoavan enemmän tunteeseen kuin järkeen, enemmän tiedostamattomaan kuin tietoon.
Performanssissa on usein anarkistisia elementtejä, kritiikkiä perinteistä taidekäsitystä kohtaan. Draaman lait eivät juurikaan päde. The Greatest Love Songsia katsoessa tulee mieleen, että tärkeintä on selkeä idea. Yksinkertainen on usein toimivinta. Tärkeintä on eheä kokonaisuus tai toiminta, ei välttämättä sanoma. “Yhden idean esitykset” toimivat yllättävän hyvin. Tällaisia ovat esimerkiksi Masi Tiitan, Saara Töyrylän, Katri Kainulaisen ja Hanna Ahdin soolot. Vastaavasti ongelmallisempia ovat Anne Hiekkarannan ja Elina Hauta-ahon esitykset, sillä niissä idea ei riittävästi kirkastu. Toisaalta ne eivät myöskään liikkeellisesti tarjoa sellaista, jota kannattaisi arvioida “puhtaana” tanssina.
Illan vaikuttavimpia ovat Jarkko Lehmuksen ja Emmi Vennan soolot. Esityksiä yhdistää voimakas fyysisyys. Lehmuksen soolo vetää ehkä pitemmän korren siinä mielessä, että se on idealtaan selkeämpi ja lähempänä yhden idean ihannetta. Samalla se kuitenkin myös kehittyy ja etenee. Vennan esitys todistaa poikkeuksellisesta fyysisestä lahjakkuudesta. Alun pitkällinen kehon ravistus ja lopun liikemateriaali eivät täysin kohtaa, vaikka samaan kokonaisuuteen selvästi kuuluvatkin. Esitys ei ole ehkä aivan valmis. Performanssi voi olla tehokas näennäisesti päämäärättömänä toimintana, mutta Vennan esitys herättää sen verran paljon lupauksia enemmästä, että vaikuttava soolo olisi kaivannut tehokkaamman lopun.
Leikittelyä paljaalla pinnalla
Sanomaa ja monenlaisia merkityksiä on niitä etsivälle kyllä tarjolla. Muutamissa soolotansseissa käsitellään rakkauden intiimimpää aluetta. Esiin nousevat ainakin paljastamisen ja koskettamisen teemat. Maija Mustosen ja Katri Kainulaisen sooloissa leikitellään sillä, kuinka paljon yleisölle paljastetaan ihoa. Kainulaisen soolossa tämä on kantava teema. Tyyli on humoristinen ja provosoiva. Mustosen esitys on puolestaan huomattavasti sisäänpäinkääntyneempi, jossa paljaan pinnan näyttäminen tai peittäminen on enemmän sivujuonne. The Greatest Love Songsin aloittava Masi Tiitan esitys tuo esiin kiinnostavasti omien intiimialueiden koskettamiseen liittyvän tabun, vaikka esitys on hillitty ja vähäeleinen. Tiitan olemuksessa näyttämöllä mikään ei viesti siitä, että olisi halu provosoida, mutta kulttuuriset merkit ovat painuneet syvälle kollektiiviseen tajuntaamme.
The Greatest Love Songsin kaltaisia esityksiä katselisi mielellään enemmänkin. Konsepti on hyvä ja esiintyjät kiinnostavia. Ehkä teoksen rakenteesta johtuen useat soolot muistuttavat tietyllä tavalla oppilasnäytteitä, vaikka ovatkin ammattilaisten tekemiä. Tämä ei välttämättä ole ollenkaan huono asia. Kysymys ammattilaisuudesta ei myöskään ole välttämättä niin relevantti muuta kuin apurahoja haettaessa. Populaarimusiikin käyttäminen rikkoo vakavan taiteen ja marginaalisuuden leimaa, samoin performanssille ominainen ironinen huumori. The Greatest Love Songsia katsoessa ei ole väliä, kuka esiintyjistä on ammattitanssija, kuka jotakin muuta. Kaikki voivat tanssia tai muuten esiintyä, eikä toisaalta mikään pakota tanssijaa nimenomaan tanssimaan. Olennaista on selkeä idea. Tässä on performanssitaiteen voima. Se ei ole suoraan sidottu yhteen taiteenalaan ja tiettyyn taitoon, vaan asettuu esimerkiksi tanssitaiteen lainalaisuuksien ja kritiikin ulkopuolelle.
Esityskonsepti, ryhmän koollekutsuja, kokonaisuuden ohjaus: Maija Mustonen. Koreografia, esitys: Hanna Ahti, Elina Hauta-aho, Anne Hiekkaranta, Katri Kainulainen, Jarkko Lehmus, Janne Masalin, Maija Mustonen, Masi Tiitta, Saara Töyrylä, Emmi Venna. Valosuunnittelu: Anton Verho. Äänisuunnitelu, esitysdramaturgi: Laura Murtomaa. Mentorointi: Leena Gustavson.
Esitykset jatkuvat Zodiakissa Kaapelitehtaalla 2.2.2012 asti.
