Yksi Helsingin Musiikkitalon Sibafest-tapahtuman kiinnostavista esityksistä oli Franz Schubertin Die schöne Müllerin -laulusarja. Schubertin sarjassa riittää pohdittavaa jälkipolville. Onko laulujen keskeissymbolina toimivassa purossa kyse myllärintyttäreen (Essi Luttinen) rakastuneen oppipojan (Aarne Pelkonen) alter egosta? Vai hänen rakastuneesta, muuttuvasta mielestään, joka käpertyy itsensä ympärille. Puro on päähenkilön sielun peili, josta hän katselee tytön kuvaa – turhaan. Vastarakkautta ei kuitenkaan heru. Schubertin mylläri kokee siis aika tyypillisen nuoren ihmisen yksipuolisen rakastumisen. Entä mitä myllärille tapahtui lopulta? Tekikö mylläri itsemurhan?
Värisymboliikka on keskeisessä osassa laulusarjassa. Vihreä on vastakohta mylläriyttä edustavalle valkoiselle. Mitä se edustaa? Jotakin, jota myllärintytär kavahtaa – symboloiko se kasvua ja kehitystä, johon myllärintytär ei kenties ole vielä valmis rakastumisen muodossa? Rakastunut ihminen joutuu luopumaan solipsismista ja antautumaan toisen ihmisen läsnäololle. Tämä edellyttää jo vastarakkautta.
Sibafestin esitys käynnistyi yleisön keskuuteen tulleen runoilijan Wilhelmin (Ilari Nummi) nykypuhekieleen istutetulla monologilla, jolla hän ohjasi yleisön sisään Camerataan. Vastaavia väliintuloja tai laulujen sanoman alleviivaamista hän harrasti myös näyttämöllä, osana esitystä.
Tämä teatterillinen elementti tuntui ylimääräiseltä ja päälle liimatulta. Esitys olisi toiminut aivan hyvin Luttisen ja Pelkosen ilmaisuvoimaisten äänten turvin. Erityisesti kokeneemman Luttisen ääni soi vapautuneena, hallittuna.
Teivas Oksala vastasi uusista käännöksistä.
