Oopperakatsauksessa kolme Kansallisoopperassa syksyllä nähtyä teosta: Mozartin Figaron häät, Musorgskin Boris Godunov sekä Urmas Lennukin ja Andrus Kivirähkin Riihiukko.
Figaron häät on Mozartin ehkä onnistunein teos, jossa musiikki ja Lorenzo da Ponten libretto istuvat saumattomimmin yhdessä. Opera buffan perinteen mukaisesti teos koostuu ihmissuhdesotkuista.
Susanna (Tuuli Takala) ja Figaro (fyysisessä ja äänellisessä koossa vaikuttava Heikki Aalto) ovat saaneet kreivi Almavivalta (Ola Eliasson) luvan häävalmisteluihin, joita he suorittavat upeassa turkoosinvärisessä makuuhuoneessa. Kuviota sekoittamaan tulee Susannaa vikittelevä Cherubino (Ann-Marie Heino). Heinon esittämä Cherubino androgyyneine koreografioineen oli Aallon Figaron ohella Figaron häiden näyttämöllisesti ja äänellisesti vakuuttavinta antia.
Kreivitär (Anna Immonen) oli vielä hieman vaisu vuoteellaan rakastajan vieressä lauletussa Porgi Amorissa, mutta lämpeni hyvin toisen näytöksen edetessä rooliinsa. Haikean kolmannen näytöksen aloittavan Dove sono i bei momentin Immonen tulkitsi musikaalisesti vakuuttavasti, elegantisti ja erilaisia äänenvärejä hyödyntäen.
Mozart hyödyntää vielä opera buffan mahdollisuuksia sijoittamalla viimeiseen, puistossa tapahtuvaan näytökseen vaatteiden- ja roolienvaihdon, jonka seurauksena on tapahtua katastrofi. Loppu kuitenkin hyvin, kaikki hyvin. Ohjaaja Anna Kelon tulkinta Figaron häistä perustui ennen muuta vahvoihin roolihahmoihin: samalla hän on saanut mahdollisuuden harjoitella epookkiin tekemistä ja suoriutui tehtävästä mainiosti.
Jani Uljaan suunnittelema lavastus oli visuaalisesti näyttävä ja logistisesti taloudellinen. Kulissiseinän nosto muunsi näyttämön hetkessä tarpeen mukaan alun salongiksi, kreivittären makuuhuoneeksi, tanssiaissaliksi ja lopulta suihkulähteen dominoimaksi puistonäkymäksi.
Boris Godunov heijastaa valtahierarkian
Itseoppinut säveltäjä Modest Musorgski elävöitti Boris Godunovissa makro- ja mikrohistoriaa poliittisesta ja sosiaalisesta näkökulmasta. Teoksessa pääsevät ääneen niin hallitsijat, heidän neuvonantajansa, pajarit kuin tavallinen kansa eli kuoro. Kansa on Musorgskilla moniääninen, kollektiivinen persoonallisuus: ivallinen, uskollinen, mutta myös kapinallinen ja tarvittaessa uppiniskainen. Uppiniskaisuus ei ole tyhmyyttä, vaan kansan oikeudenmukaisuutta: se rankaisee niitä, joille rangaistus kuuluu. KO:n kuoro suoriutui suuesta roolistaan erinomaisesti näyttämötyöskentelyn ja laulun osalta.
Musorgskin musiikillinen tekstuuri on kauttaaltaan melodista ja mahtipontisuudessaan myötäilee kuitenkin aina tapahtumia ja niiden käänteitä: sävelet heijastavat sanottua ja sanovan henkilön tai henkilöiden kollektiivin luonnetta. Suurena teemana on Boris Godunovin (Matti Salminen) oikeutettu syyllisyydentunto, joka alkaa tulla erityisen selkeästi esille Ksenian (Anna-Kristiina Kaappola), hänen imettäjänsä (Merle Silmato) ja tšarevits Feodorin (Ann-Marie Heino) yhteiskohtauksessa. Godunov saapuu keskeyttämään kolmikon ilakoinnin, ja hänet puolestaan saavuttaa ruhtinas Šuiskin (Jyrki Anttila) tuoma uutinen Liettuasta päin uhkaavasta vale-Dmitristä (Mika Pohjonen). Friedrich Meyer-Oertelin ohjaus tavoitti hyvin kansan merkittävän roolin Musorgskilla; myös rinnastukset nykypäivään hoituivat hallitsijoiden projisoinneilla lavasteisiin (Iivana Julmasta aina Gorbatšoviin). Uskonnon merkittävyys näkyy papiston läsnäolona strategisesti tärkeissä tilanteissa. Ajan valtahierarkia heijastuu teoksessa täydellisesti.
Oopperan kohtalokas nainen on valtaistuinta tavoitteleva Marina Mnišek (Niina Keitel), johon vale-Dmitri on rakastunut. Lopulta hallitsija on kuitenkin kansankin tuomion edessä täysin paljas ja yksin. Salminen teki Godunovina poikkeuksellisen antautuvan roolityön erityisesti loppukohtauksen vainoharhaisuusvaiheessa.
Kesäyön unelmaa virolaisittain
Kansallisoopperan Alminsalissa vierailleen tarttolaisen teatteri Vanemuinen Riihiukossa virolainen kansanluonne esitettiin luonnonuskolle ja ennakkoluuloille alttiina hölmöläisinä, jotka imevät voimansa kansanmytologiasta, karkeudesta ja primääriviettien toteuttamisesta ja saavat aikaan sekasorron periaatteessa järjestyksenkin keskelle. Riihiukko perustui Urmas Lennukin Andrus Kivirähkin Riihiukko-romaaniin pohjalta muokkaamaan librettoon, Tauno Aintsin musiikkiin, Marko Matveren ohjaukseen.
Riihiukko on eräänlainen shakespealaisen Kesäyön unelman virolainen mukaelma, jossa rakkaudet menevät ristiin ja väärät ihmiset ovat kiinnostuneita toisistaan. Primääriviettien, pieru- ja naintirefleksien hallitsemat hahmot saavat vastineensa teoksen Jaan-rengissä (Rasmus Kull) ja rivosuisessa Ompun Endelissä (Lauri Saatpalu). Musiikillisesti teos edusti oopperaa, jonka lauloivat musikaalilaulajat, jonka tekstuurissa pääsi erityisesti esiin kansa rosoisine luonteineen.
Ensimmäisessä näytöksessä ihastukset menivät ristiin eivätkä kipuileva ja perustoimeentulonsa kanssa vaikeuksissa oleva kansa tai myyttiset henkilöt Kratista (Janek Savolainen) henkiin pystyneet tunteidensa keskellä riutuvia henkilöitä, Riihiukko Sander (Marko Matvere) ei onnistunut auttamaan ketään. Toisessa näytöksessä noita Minnalta (Merle Jalakas) sujui solmuun menneiden ihastusten yhteensaattaminen paremmin.
Riihiukon heikkous, mutta myös vahvuus oli siinä, että esittäjät olivat lähinnä musikaalihenkisiä laulavia näyttelijöitä, eivät mitään oopperalaulajia kartanon neitinä esiintyvää lyyristä koloratuurisopraano Pirjo Püveä lukuunottamatta. Erityisesti toisen näytöksen joukkokohtaukset välittivät runsaasti hyvää energiaa katsomoon asti.
Rita Dahl
