Händelin tunnetuimpiin oopperoihin kuuluva Julius Caesar on tähditetty huippulaulajilla. Kannattaa mennluonneä katsomaan hitin toisensa perään sisältävän oopperan uusi versio heidän, ei näyttämöllepanon takia. Loistavasta solistikaartista nousi ylitse muiden ilmiömäinen, kontratenoriksi reinkarnoitunut miespuolinen Bartoli (Franco Fagioli), mutta sydämeni veivät myös Kleopatran (Christina Raphaëlle Haldane) Piangeró ja monet muut keskeiset aariat, nykyhetken ja tulevaisuuden Wagner-sopraano, ala- ja ylärekisterissä upean tummasointinen Sextus (Niina Keitel) sekä hänen äitinsä, Pompeiuksen leski, kypsä, täyteläinen mezzosopraano Cornelia (Katariina Heikkilä).
Runsas, virtuoosimainen barokkiooppera aikakauden tyylin erinomaisesti hallitsevien laulajien esittämänä olisi pelkästään riittänyt huippukokemukseen, mutta liekö oopperalla kovastikin ylimääräistä rahaa tuhlattavana, kun näyttämö oli tukittu täyteen ärsykkeitä: projektioita, mauttomia värejä, huonoa kitschiä (muun muassa Kleopatran strategisissa kohdissa vilkkuvat ”jouluvalot”). Ymmärrän, että korkeaa ja matalaa naittamalla yritetään houkutella paikalle muutakin kuin taidelaulun ”ydinyleisöä”, mutta kitschinkin voi toteuttaa hyvällä maulla. Halpaa alastomuutta on myös nykyään lähes joka oopperassa: kai sillä kalastetaan yleisöjä. Uskon, että kriittinen massa pystyisi luottamaan pelkästään erinomaiseen lauluun!
Julius Caesarissa on valtava määrä henkilöhahmoja ja monipolvinen juoni, joka silti yksinkertaisuudessaan koostuu vallan- ja rakkaudentavoittelusta. Erityisesti Caesarin ja juonikkaan Kleopatran välille kehittyvä säpinä on oopperan keskiössä. Barokkioopperaa lauloivat alun perin pelkästään miehet; tässä versiossa roolit oli miehitetty ristiinpukeutuvilla naisilla ja miehillä, friikkisirkuksella, jonka haasteena oli hyppiä jatkuvasti rooliasusta toiseen. Esimerkiksi Caesar nähtiin monia aikakausia ja ajatuksia edustavissa asuissa pukumiehestä rokokoohoviasuun ja nykyaikaiseen sotapäällikköön. Pasifistinen viesti kävi hyvin selväksi kautta linjan vilahtelevina sotilashahmoina.
Näyttämöllepanon epäonnisuudesta huolimatta olen ikionnellinen, että satuin juuri tähän esitykseen. Yleisö taputti täydestä ansiosta lähes jokaiselle aarialle alusta loppuun. Todellinen ”huippukokemus”! Erityisesti Fagiolista kuullaan. Janet Baker kalpenee Fagiolin rinnalla.
Lännen tytön vuolas intohimo
Puccini on kutsunut La Fanciulla del Westiä (Lännen tyttö) parhaimmaksi oopperakseen, ja viimeistään toisessa näytöksessä sen oivalsi. Kapellimestari Alberto Hold-Garridon johdolla upean tiiviinä soinut orkesteri loi Minnielle (Irene Cerboncini) runsaan, vuolaan ja intohimoa kuvaavan tekstuurin. Koko näytös, Minnien, täyteläisen baritonin Jack Ranon (Dwayne Croft) ja Ramerrezin / Dick Johnsonin (Mika Pohjonen) kohtaaminen oli laulun juhlaa. Kaikkien äänet soivat vapautuneina, runsaina, täyteläisinä ja muuttuvia tunteita ilmaisevina: juuri sellaisina kuin näiden Puccini-oopperassa pitää soida. Kohtaus loppui myös lavastuksellisesti kuin uni rakastavaisten saadessa toisensa.
Lännen tyttö osoittaa erityisen hyvin, että Puccinin sävelkieli on affektien kieltä: oopperan tehtävä on luonnehtia henkilöä, hänen luonnettaan, ajatuksiaan ja muuttuvia tunteitaan. Kontrastina intohimontäyteiseen sävelkieleen oli kautta linjan teoksessa esiintyvä kullankaivajayhteisö. Viimeisessä näytöksessä miesten kullankaivajayhteisöä kuvaillaan sotaisilla torvi- ja lyömäsoittimilla.
Minnie on poikkeuksellisen monitahoinen naishahmo Puccinin tuotannossa: alun viattomasta tytöstä hän muuttuu miehiä suvereenisti kontrolloivaksi dominoijaksi säilyttäen silti pehmeät piirteensä. Ohjaaja Vilppu Kiljunen luotti vanhanaikaisuuteen, melodramaattisiin eleisiin ja lännenelokuvien estetiikkaan puvustuksessa.
Georg Friedrich Händel: Julius Caesar. Ohjannut Ville Saukkonen. Suomen Kansallisoopperassa 29.2. saakka.
Giacomo Puccini: Lännen tyttö. Ohjannut Vilppu Kiljunen. Suomen Kansallisooopperassa 1.3. saakka.
