Karjaalla ensi-iltansa saavassa Glödenissä Don Quijote päätyy keskelle Espanjan sisällissotaa. Erik Pöystin ohjaama ja Ilja Lehtisen kirjoittama näytelmä tuo yhteen taiteen, vallan ja ihmisen tarpeen uskoa parempaan maailmaan. Viidentoista näyttelijän työryhmälle esitys on myös kertomus ystävyydestä ja yhdessä tekemisen voimasta.
Kaikki alkoi syntymäpäiväkuvasta. Näyttelijä Daniela Fogelholm julkaisi pari vuotta sitten Facebookissa valokuvan, jossa seitsemän Erik Pöystin entistä teatterilinjan oppilasta vietti ystävänsä syntymäpäiviä kahvikakun äärellä. Vuosikymmenet olivat kuluneet, mutta yhteys oli säilynyt.
Pöysti liikuttui kuvasta. Häntä puhutteli se, että entiset oppilaat välittivät toisistaan vielä kolmekymmentä vuotta myöhemmin, vaikka kaikki eivät olleet edes opiskelleet samaan aikaan. Jotakin aikanaan syttyneestä hehkusta oli yhä jäljellä.
”Tuli vain sellainen olo, että teimme jotain merkittävää 30 vuotta sitten ja se hehku on edelleen olemassa”, Pöysti kertoo.
Seuraavaksi menivät yöunet. Pöysti alkoi miettiä, mitä tuolla voimalla voisi tehdä. Fogelholmin mukaan ohjaaja näki unta yhteisestä teatterinteosta ja otti yhteyttä vanhoihin oppilaisiinsa. Kuvan seitsemästä ystävästä lopulta vain Fogelholm pystyi käytännön syistä lähtemään mukaan, mutta muut ovat seuranneet hanketta hengessä mukana.
Kahdessa vuodessa ajatuksesta kasvoi Glöden – Teater om makt och konst. Sen maailmassa Don Quijote herää keskeltä Espanjan sisällissotaa ja lähtee etsimään kadonnutta hehkua taiteesta, rakkaudesta ja vallankumouksesta. Uni ja todellisuus sekoittuvat, ja vastaan tulevat muun muassa Federico García Lorca ja Bertolt Brecht.
Pöystille hankkeeseen ryhtyminen liittyi myös oman sukupolven vastuuseen. Hän puhuu ankarasti siitä, mitä ilmastonmuutoksen mahdollistaminen merkitsee, ja vielä ankarammin siitä, jos fasismin sallitaan jälleen nousta valtaan. Mukaviin eläkepäiviin vetäytyminen ei tuntunut mahdolliselta.
”Ainoa keino uskaltaa katsoa peiliin on jättää mukavuudenhaluiset eläkepäivät ja palata taisteluun paremman huomisen puolesta!”
Hankkeen toteuttaminen ei ollut suoraviivaista. Pöysti kertoo etsineensä aluksi olemassa olevaa teatteria tuotannon taakse. Hänen mukaansa hallituksen leikkaukset olivat kuitenkin kaventaneet teattereiden resursseja niin, ettei mukaan lähtemiseen ollut mahdollisuuksia. Myötätuntoa riitti, rahaa ja aikaa vähemmän.
Tuottajaksi tuli lopulta Produforums Vänner. Pöysti nostaa erityisesti esiin Robin ”Effe” Sundbergin, joka on kantanut suuren vastuun tuotannosta ja on myös yksi esityksen keskeisistä näyttelijöistä. Käsikirjoittajaksi löytyi Ilja Lehtinen, jolla oli ohjaajan kaipaamaa rohkeutta tarttua poikkeukselliseen lähtökohtaan.
Unista näyttämölle
Lehtiselle ensimmäiset konkreettiset sysäykset olivat Pöystin kertomat unet ja näkymät. Niissä liikkuivat Brecht, Lorca, Espanja, elokuvataide ja Don Quijote. Pitkien keskustelujen jälkeen Lehtinen alkoi muuttaa muistiinpanojaan kohtausluonnoksiksi.
Ensimmäinen vahva kuva päätyi myös näytelmän alkuun: taiteilija-Don Quijote saapuu ikään kuin tyhjälle Espanjan sisällissodan näyttämölle visioineen ja unineen. Kohtauksen vuoropuhelu rakentui pitkälti keskusteluissa syntyneistä muistiinpanoista.
Lehtinen kirjoitti käsikirjoituksen pääosin valmiiksi ennen harjoituksia, jatkuvasti Pöystin kanssa keskustellen. Työryhmän käsissä teksti on sittemmin muuttunut. Se ei enää ole aivan sama näytelmä, jonka kirjailija antoi eteenpäin tammikuussa.
Pöystille työskentelyssä oli oma erityinen haasteensa: hänen oli suostuttava ohjaamaan Lehtisen kirjoittama näytelmä, vaikka sen alkuperäiset ainekset olivat osittain peräisin hänen omista unistaan. Alkuperäisistä haaveista oli päästettävä irti, jotta niiden pohjalta syntynyt teos saattoi löytää muotonsa.
Don Quijotessa Pöysti näkee ihmisyyden puolesta taistelevan hahmon, joka on yhtä aikaa hyvin haavoittuvainen ja ylettömän rohkea. Hän voi olla traaginen idealisti, koominen antisankari ja vallankumouksellinen.
Lehtiselle juuri hahmon loputon into tekee siitä hedelmällisen seuralaisen sodan maailmaan.
”Eikö Don Quijote ole loputtomassa innossaan, optimismissaan ja todellisuudesta piittamattomassa toimintatarmossaan paras mahdollinen kontrasti sodan raskaudelle ja mielettömyydelle?”
Cervantesia, Lorcaa ja Brechtiä yhdistää Lehtisen mielestä tarve tehdä toisin: rikkoa arkipäiväinen ja itsestään selvänä annettu. Keinot ovat erilaisia, ja juuri erotkin tarjoavat näytelmälle aineksia.
Historialliset taiteilijat eivät silti astu näyttämölle kunnioittavina muistomerkkeinä. Lehtinen kertoo kirjoittaneensa Brechtin ja Lorcan karikatyyreiksi, jopa itsensä parodioiksi. Ratkaisu kuuluu näytelmän absurdistiseen, unenomaiseen ja fantastiseen maailmaan.
Taustatyötä hän on kuitenkin tehnyt huolellisesti. Tekstiin sisältyy suoria ja epäsuoria lainauksia molempien kirjailijoiden tuotannosta. Lehtisen mukaan hahmojen ajatukset, asenteet ja puheenparret vastaavat hänen käsitystään historiallisista esikuvista, teatterin karnevalismin läpi suodatettuina.
Vallankäyttöä myös hyvän puolella
Brechtin roolissa nähtävä Paul Olin kuvaa hahmoaan patriarkaksi ja dogmaatikoksi, joka pitää itseään jalustalla eikä juuri arvosta eri mieltä olevia. Suuri teatterin uudistaja voi tässä tulkinnassa olla myös pelkuri.
Tämä liittyy Pöystin mielestä yhteen näytelmän kiinnostavimmista kysymyksistä. Vallankäyttöä on tutkittava myös niiden ihmisten toiminnassa, jotka uskovat olevansa hyvän puolella. Ohjaajaa kiinnostaa, miten arkipäivän fasismi voi tunkeutua hyvää tarkoittavien ihmisten tekoihin.
Idealisminkaan arvo ei siis ratkea pelkästään sen julistamien päämäärien perusteella. Pöysti paikantaa ratkaisevan rajan ihmisiin: idealistin toiminta muuttuu haihatteluksi silloin, kun hän lakkaa välittämästä heistä. Kyynisyys puolestaan vaanii kaikkia.
Olinin mielestä esityksen kysymyksissä korostuu yhteiskunnallinen polarisaatio ja se, miten sen voisi murtaa. Hän näkee teatterin yhtenä mahdollisena vastavoimana. Yksinään se ei muuta kaikkea, mutta se voi kysyä, avata ovia ja saada katsomaan maailmaa toisesta suunnasta.
”Että on pakko yrittää vastarintaa, vaikka se tuntuisi mahdottomalta. Alistua ei saa”, Olin tiivistää ajatuksensa tavallisen ihmisen mahdollisuuksista sorron keskellä.
Fogelholm painottaa ymmärryksen laajenemista. Hänelle teatterin tehtävä on kyseenalaistaa maailman menoa sekä tutkia ihmisyyttä ja olemassaoloa. Yhteiskunnallinen vaikutus voi syntyä hienovaraisesti siitä, että ihminen alkaa ymmärtää paremmin itseään ja muita.
Näytelmän nimi merkitsee hänelle myös hyvin henkilökohtaista asiaa: intohimon, elämänilon ja kipinän ylläpitämistä kaikessa, mihin ryhtyy. Don Quijoten etsinnässä hän näkee pyrkimyksen löytää elämän tarkoitus ja muuttaa maailmaa paremmaksi.
Fogelholm esittää muun muassa Lorcan Yermaa, jonka äitiyden kaipuu jää täyttymättä. Hahmo yrittää suojella kunniaansa, mutta sisäinen ristiriita johtaa tragediaan. Suurten aatteellisten kamppailujen rinnalla näyttämöllä ovat näin ihmisten henkilökohtaiset toiveet ja niiden murtuminen.
Kaunis kaaos
Glödenin viidentoista näyttelijän joukossa työskentelee sekä ammattilaisia että harrastajia. Useimmilla on aiempaa kokemusta Pöystin kanssa työskentelemisestä. Ohjaaja kertoo etsineensä ihmisiä, joilla on kyky saada muut ympärillään paremmiksi. Aikaisempien kohtaamisten synnyttämä luottamus on osoittautunut työssä arvokkaaksi.
Olinin mukaan eri-ikäinen ja eri taustoista tuleva ryhmä tuo esitykseen monenlaisia näkemyksiä, arvoja ja kokemuksia. Nuorempi teatteriajattelu kohtaa vanhemman kokemuksen. Hän kutsuu yhdistelmää kauniiksi kaaokseksi.
Yhteinen rytmi on rakentunut vähitellen, kuten hyvässä yhtyeessä. Harjoituksissa on keskusteltu, raivottu ja naurettu. Vanhojen ystävien rinnalle on tullut uusia, ja Olin pitää juuri sitä yhtenä työn tärkeimmistä anneista.
”Teatteriesityksiä tulee ja menee, mutta ystäviä ei ole koskaan liikaa tässä kylmässä maailmassa.”
Fogelholmille paluu Pöystin ja Cris af Enehjelmin kanssa työskentelemään on myös paluu oman teatteripolun alkuvaiheisiin. Molemmat vetivät hänen kolmekymmentä vuotta sitten käymäänsä teatterilinjaa Karjaalla. Nyt yhteisessä tekemisessä kohtaavat nostalgia, uudet näyttelijät ja tämän päivän kysymykset. Cris af Enehjelm toimii Glödenin puvustajana ja visuaalisena suunnittelijana.
Huumori on ollut olennainen osa prosessia, ja se kuuluu myös esitykseen. Olin odottaa erityisesti kohtausta, jossa Brecht opettaa Sancho Panzalle näyttelemistä turkkamaiseen tapaan. Fogelholm nostaa esiin kohtauksen, jossa Buñuel, Dalí ja Picasso käyvät kiivasta keskustelua.
Musiikki kuljettaa kertomusta monella kielellä. Fogelholm kertoo, että näyttelijät soittavat esityksessä. Lauluja kuullaan ruotsiksi, ranskaksi, espanjaksi ja italiaksi. Ne rakentavat tunnelmaa ja jatkavat tarinaa.
Vaikka näyttämöllä vilisee kulttuurihistorian nimiä, Olin ei pidä niiden tuntemista pääsylippuna teokseen. Taustatiedot voivat avata lisäkerroksia, mutta kertomus on hänen mielestään yleismaailmallinen. Esitys on suunnattu laajalle yleisölle, vaikkei lapsille.
Ensi-illan lähestyessä Fogelholm kuvaa vaihetta, jossa valot, ääni, projisoinnit, lavastus, puvustus, musiikki ja näyttelijöiden kohtaamiset löytävät yhteisen muotonsa. Työryhmä on valmis kohtaamaan yleisön. Hän toivoo katsomosta naurua, huokauksia, jännitystä ja keskustelua.
Lehtinen jättää näytelmän tulkinnan katsojille. Hän ei halua määritellä heidän puolestaan, mitä teoksesta tai sen teemoista pitäisi ajatella. Olin ja Fogelholm puolestaan tarjoavat kysymykset, joiden he toivoisivat kulkevan katsojan mukana kotiin.
Olin kysyy, onko ihmisellä oma vakaumus ja seuraako hän sitä. Fogelholmin kysymys vie ajatuksen omiin tekoihin:
”Miten minä voin vaikuttaa solidaarisempaan maailmaan?”
Juha Säijälä
Glöden – Teater om makt och konst. Käsikirjoitus Ilja Lehtinen, ohjaus Erik Pöysti. Ensi-ilta TryckeriTeaternissa Karjaalla 29.9.2026 klo 19. Helsingin esitykset AV-teaternissa (Annankatu 26) 28.10.2026 alkaen: 28.–30.10. ja 1.11. klo 19. Esitys on ruotsinkielinen.
