Kirja-arviot, Kulttuurivihkot 6/2013
Maailmaamme hallitsevat suuret yhtiöt pyörittelevät kauniita linjauksia yhteiskuntavastuustaan ja tekevät näyttäviä, mutta yleensä verraten pieniä tekoja osoittaakseen sen kuluttajille. Samaan aikaan ne etenkin globaalissa etelässä hyödyntävät orja- ja lapsityövoimaa, tuhoavat sumeilematta ihmisten ja muiden lajien elinympäristöjä ja maksattavat toimintansa moninaiset kielteiset ulkoisvaikutukset sivullisilla. Yritysvastuu voi silti olla ihmisoikeuksien ja ympäristön kannalta hyödyllinen käsite.
Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen jakaa yritysvastuukeskustelijat kolmeen ryhmään: vastuuoptimistit, jotka uskovat ekologisesti ja sosiaalisesti vastuullisen markkinatalouden mahdollisuuteen, oikeistoskeptikot, jotka haluavat rajata yritysten vastuun voiton tuottamiseen osakkeenomistajille, ja vasemmistoskeptikot, joiden mielestä yritysvastuu merkitsee parhaimmillaankin vain kosmeettisia uudistuksia valtasuhteiden muuttumisen sijaan. Teivaista itseään mikään näistä suhtautumistavoista ei täysin tyydytä.
Teivaisen mukaan yritysvastuu on noussut julkiseen keskusteluun yhä enemmän sitä mukaa kuin yksityisen yritystoiminnan määrä ja vaikutusvalta on kasvanut. Poliittisen demokratian voittokulku länsimaissa pysähtyi aikoinaan paljolti tehtaiden porteille: taloudellinen demokratia on jäänyt vain haaveeksi, vaikka monet lait toki rajoittavatkin yritysten toimintaa. Nyt yritykset myöntävät retoriikan tasolla vastuunsa toimintansa yhteiskunnallisista vaikutuksista, mutta pyrkivät rajaamaan vastuullisuuden mahdollisimman harmittomaksi itsesäätelyksi ja patoamaan koko epädemokraattisen yhtiövallan kyseenalaistavat vaatimukset. Tämä rajaaminen ja patoaminen ei Teivaisen mukaan kuitenkaan aina onnistu. Siksi yritysvastuupuheeseen liittyy perustavanlaatuisen muutoksen uhka tai mahdollisuus – näkökulmasta riippuen.
Teivainen vertaa tilannetta esimerkiksi Itä-Euroopan ja Latinalaisen Amerikan diktatuurihallintojen luhistumiseen: Tekemällä pieniä strategisia myönnytyksiä ja hyväksymällä joitakin kansalaisliikkeiden vaatimuksia ne kuvittelivat ehkäisevänsä perustavammanlaatuisia muutoksia. Monesti myönnytykset kuitenkin päinvastoin johtivat muutosvaatimusten vyöryn yltymiseen.
Teivaisen toinen kiinnostava vertaus koskee perheen sisäisten valtasuhteiden politisointia, kuten lasten oikeuksien parempaa takaamista laeilla ja avioliitossa tapahtuvan raiskauksen kieltämistä lailla (joka Suomessa tapahtui vasta 1990-luvulla ja jonka säätämistä yleisen syytteen alaiseksi rikokseksi vastusti eduskunnassa vielä vuonna 1991 muiden muassa Sauli Niinistö). Feministit olivat 1960–70-luvulta alkaen romuttaneet käsitystä ydinperheestä valtasuhteista vapaana tilana. Vastaavasti yhtiövallan kriitikot kumoavat väitteitä yksityisten yritysten taloudellisen toiminnan epäpoliittisuudesta. Teivaisen mukaan tällaisetkin väitteet ovat nykyään aiempaa epäuskottavampia, vaikka yhtiövallan politisointi ei olekaan edennyt yhtä menestyksellisesti kuin ydinperheen politisointi.
Nykymeno kaukana liberalismin ihanteista
Argumentointinsa tueksi Teivainen ottaa äärimmäiset »oikeistoskeptikot», pidäkkeetöntä kapitalismia puolustavat Milton Friedmanin ja Björn Wahlroosin. Teivaisen tavoin hekin arvioivat yritysvastuupuheen ja yritysten tekemien myönnytysten johtavan siihen, että yleinen mielipide yhä enemmän näkee yritykset toimijoina, joiden tulisi kantaa jonkinlaista yhteiskunnallista vastuuta. Friedmanin mukaan yritysjohtajasta tulee tällöin »käytännössä julkishallintoon kuuluva virkamies», mikä johtaa vaatimuksiin yritysjohtajien valitsemisesta poliittisen prosessin kautta, toisin sanoen »sosialistisen näkemyksen hyväksymiseen».
Teivainen on Friedmanin ja Wahlroosin kanssa eri kannalla siitä, onko tällainen kehitys toivottavaa.
Wahlroosia Teivainen kehuu tosiasioiden tunnustamisesta, kun tämä Markkinat ja demokratia -kirjassaan viittaa toistuvasti kapitalististen yritysten hierarkkiseen ja epädemokraattiseen luonteeseen. Yhtiövallan kriitikkoja Teivainen puolestaan soimaa siitä, että he kuvaavat nykyistä talousjärjestelmää uusliberalismin kaltaisilla vapauteen viittaavilla termeillä. Näin he Teivaisen mukaan tahtomattaan uusintavat virheellistä käsitystä, että yhtiövalta ei olisi hierarkkista eikä polkisi ihmisten vapauksia.
Teivainen puhuukin uusliberalismin sijaan ekonomismista. Hän muistuttaa, ettei nykyinen kapitalismi suinkaan ole liberalismin oppi-isien vapausihanteiden mukaista. Esimerkiksi John Stuart Millin ihanteena oli osakeyhtiön sijasta »työntekijöiden itsensä tasaveroinen yhteenliittymä».
Kritiikin patoaminen ei aina onnistu
Yhtiöille voi olla pitemmän päälle hankalaa rajoittaa yritysvastuuta pelkkään katteettomaan pr-kampanjointiin ja imagonkohennukseen. Esimerkkinä tästä Teivainen kertoo Fazerin viimevuotisesta kampanjasta, jossa se kertoi käyttävänsä jokaisesta elokuussa myydystä Fazerin Sininen -suklaalevystä viisi senttiä koulun rakentamiseen Norsunluurannikolle. Taustalla oli keskustelu afrikkalaisten kaakaonpoimijoiden huonoista työoloista ja lapsiorjuudesta.
Selvisi kuitenkin, että pelkkä Helsingin Sanomien etusivun mainos kampanjasta maksoi miltei yhtä paljon kuin itse koulun rakentaminen. Ja vaikka tarkoitus oli padota kritiikkiä, lehtien palstoilla ja sosiaalisessa mediassa kritisoitiin Fazeria yhä äänekkäämmin siitä, ettei se ole pystynyt varmistamaan, etteivät sen voitot synny lapsiorjien työllä. Fazer joutui myöntämään kampanjansa epäonnistuneen.
Vaikka yhtiöiden toiminnan poliittisuus tunnustettaisiin entistä laajemmin, se ei automaattisesti merkitse sitä, että mikään vielä muuttuisi. Fazerinkaan tapaus ei tainnut johtaa merkittäviin muutoksiin lyhyen kohun jälkeen. Teivainen painottaakin aktiivisen kansalaistoiminnan merkitystä demokratian ulottamiseksi talouselämän piiriin.
Positiivisena ilmiönä hän mainitsee Maailman kauppajärjestön (WTO) kokouksesta Seattlesta vuonna 1999 alkaneen globalisaatioaktivismin. Myös tutkija Tuomas Ylä-Anttila on väitöskirjassaan todennut tällä liikehdinnällä olleen huomattavia vaikutuksia.
Yritysten annetaan valvoa itse itseään
Kansainvälisesti yritysvastuu on ollut esillä muun muassa YK:n puitteissa. 1970-luvulla YK perusti poikkikansallisten yritysten toimintaan keskittyneen keskuksen (UNCTC). Vastoin yritysten omia yritysvastuun linjauksia se kaavaili myös sitovien ohjeistusten laatimista. Siksi yritysmaailma ja esimerkiksi Yhdysvallat suhtautuivat siihen vihamielisesti ja se lakkautettiin 1990-luvulla. Tilalle tulivat YK:n kauppa- ja kehitysjärjestön (UNCTAD) kansainvälisen ja poikkikansallisen investoinnin yksikkö ja myöhemmin pääsihteeri Kofi Annanin julkistama Global Compact -aloite. Kumpikin toimi lähinnä yritysten omilla ehdoilla; ne eivät olleet vallan vahtikoiria vaan kuuliaisia opaskoiria, Teivainen luonnehtii. Global Compact -hankkeeseen ei esimerkiksi otettu mukaan kansalaisjärjestöjä eikä ammattiyhdistysliikettä. YK:n ihmisoikeuskomitean vuonna 2011 hyväksymät yritystoimintaa koskevat ihmisoikeusperiaatteet ovat puolestaan jonkinlainen edistysaskel, vaikka niissäkin on tarkkaan vältetty yritysmaailman säikäyttämistä.
Nämäkin kehityskulut korostavat sitä, että yhtiövallan laajeneminen ei automaattisesti synnytä omia vastavoimiaan, eikä edes kasvava tietoisuus ongelmista yksinään riitä, vaan muutos kohti taloudellista demokratiaa vaatii jatkuvaa kamppailua ja joukkoliikkeitä.
Teivainen esittelee pamfletissaan kompaktisti ja hyvin perustellen oman lähestymistapansa yritysvastuuseen. Tulee selväksi, että reformismi ja kumouksellisuus ovat tässäkin asiassa yhdistettävissä tai jopa edellyttävät toisiaan. Niitä ajatellen, jotka eivät ole ennestään lainkaan vihkiytyneet aihepiiriin, kirjaan olisi toivonut enemmän konkreettisia esimerkkejä yhtiöiden nykyisestä vastuuttomuudesta ja sen seurauksista ihmisille ja luonnolle. Niistähän ei olisi pulaa.
Teivo Teivainen (2013): Yritysvastuun umpikuja. Kalevi Sorsa -säätiön julkaisuja. Into Kustannus. 102 sivua.
