Kirja-arviot, Kulttuurivihkot 4-5/2011
Anna Pihlajaniemi (2011): Adoptiomatka. Tammi. 238 sivua.
“Jos nainen tulee raskaaksi ja menee neuvolaan, siellä ei kysytä ensimmäisenä, miksi hän haluaa lapsen. Minä joudun selittämään omaa toivettani jatkuvasti: virallisille tahoille, tuttaville, itselleni. En osaa. – – No kun haluan. Haluan! Haluan, eikö se riitä?”
Tässä on teos, joka osuu suoraan ajan hermoon. Se lyö vastaiskun netissä villinä rehottaville keskustelupalstoille, joissa anonyymien kommentoijien hampaissa ovat niin adoptio kuin maahanmuuttajat. Päiväkirja kertoo viiden vuoden adoptio-odotuksesta ja kuinka suomalainen kolmekymppinen aviopari lopulta saa tyttövauvan Kiinasta. Jo pitkä odotusaika on itsessään henkinen matka, ja lopulta pariskunta reissaa ensimmäistä kertaa Kiinaan.
Esikoiskirjailija Anna Pihlajaniemi (s. 1974) on helsinkiläinen toimittaja, joka on vuosien ajan avustanut Kulttuurivihkojakin. Kirjan julkaisseen Tammen sivuilla kerrotaan: “Hänen adoptio-odotusaiheinen bloginsa kokosi viikoittain tuhansia lukijoita, joista suurimmalle osalle adoptioteema oli entuudestaan vieras. Monet heistä kertoivat hämmentyneenä itkeneensä ilosta, kun tuntemattomasta kirjoittajasta vuosien jälkeen vihdoin tuli äiti.”
Tarina koskettaa ja liikuttaa
Adoptiomatkan lukee varmasti suurella mielenkiinnolla moni, joka vielä odottaa omaa lastaan kotiin tai vasta harkitsee adoptiota. Kirjaa voi silti suositella myös muille kuin adoptiovanhemmille. Itse en suunnittele adoptiota enkä muutenkaan perheen perustamista, mutta teos kosketti minua syvästi ja toi välillä kyyneleet silmiin. Uskon, että tämä tarina liikuttaa ketä tahansa.
Kertomus sopii myös ennen kaikkea niille, joiden elämä poikkeaa normista ja jotka ovat saaneet puolustaa elämäntyyliään epäilijöille – elämäntyyliään, jota ei edes koe valinnaksi vaan ainoaksi onnelliseksi tekeväksi vaihtoehdoksi itselleen.
Kirjaa lukiessa myötäelää yhden pariskunnan tuskan, ilon ja kaipuun hetket. Teos näyttää konkreettisesti, mitä lukuisia byrokraattisia vaiheita ja tunnemyllerryksiä adoptioon kuuluu. Kirjankannet ovat myös ilahduttavan kauniit ja värikkäät, mikä houkuttelee avaamaan teoksen.
“Eikö olisi helpompaa ja halvempaa tehdä lapsi itse?”
“Adoptiolapset eivät koskaan opi kunnolla suomea.”
“On se ihanaa, että jotkut ovat noin epäitsekkäitä ja kasvattavat ihan vierasta lasta omanaan. Minä en kyllä pystyisi.”
Muun muassa tällaisia sammakoita päästi suustaan moni tuttava adoptiolastaan odottavan Pihlajaniemen edessä. Ihmisten törppö käytös hämmästyttää, naurattaa ja puistattaa. Nykyään adoption ei luulisi olevan täysin vieras ilmiö kenellekään, kun yhä useampi heteropariskunta kärsii hedelmättömyydestä, äidiksi haluava sinkkunainen ei löydäkään rinnalleen puolisoa ja on paljon sateenkaariperheitä. Eniten ihmetyttävät kommentit, joissa päivitellään sitä, ettei adoptoitaessa voi yhtään tietää, millainen lapsi on tulossa. Eihän sitä voi tietää silloinkaan, kun itse synnyttää lapsen!
Adoptiolapsikin on oma
Itselläni lukukokemus avasi silmiä. En ollut tiennyt, kuinka paljon ymmärtämättömiä kannanottoja adoptiota harkitsevat saavat päin naamaansa niin tutuilta kuin tuntemattomilta. Harva tajuaa, että voi vain onnitella ja kysellä ystävällisesti, miten adoptio etenee. Joidenkin mielestä adoptio on ainoastaan erikoisuuden tavoittelua, vaikka syynä on pakottava tarve tulla vanhemmaksi. Kärkkäimmin kansainvälisen adoption tuomitsevat useimmiten ne, joilla on asiasta asiasta faktatietoa ja kokemusta. Onneksi Pihlajaniemi ja hänen miehensä eivät antaneet periksi epäilijöiden ilkeiden puheiden takia.
Pihlajaniemi antaa kirjassaan kymmenen neuvoa, kuinka keskustella tulevien adoptiovanhempien kanssa:
“1. Yritä olla käyttämättä sanaparia ’oma lapsi’ biologisen lapsen synonyyminä adoptiokeskustelussa. – – Adoptiolapsi on ikioma.”
Nämä ovat hyviä neuvoja, koska moni voi vain tietämättömyyttään ja ajattelemattomuuttaan loukata vahingossa.
Kun biologisen lapsen yrittämisestä oli luovuttu ja adoptioprosessi oli käynnistynyt, Pihlajaniemi kirjoittaa oivaltaneensa, että juuri näin lapsen pitikin tulla heille. Adoptio alkoi tuntua ainoalta oikealta vaihtoehdolta.
Pihlajaniemi ja hänen miehensä saivat odottaa lasta paljon kauemmin kuin luulivat, koska 2000-luvulla adoptioajat Kiinasta yhtäkkiä venyivät useilla vuosilla. Kukaan ei tiedä syytä tähän. Moni tuttu ihmetteli, miksei Pihlajaniemi sitten vain vaihtanut lapsen synnyinmaata. Pihlajaniemi tuo esiin sen, ettei lasta valita huolettomasti kuin nameja irtokarkkipuodissa: tänään Kiinasta tyttö, huomenna Venäjältä poika… Pihlajaniemelle ja hänen puolisolleen oli syntynyt vahva, selittämätön tietoisuus siitä, että heidän lapsensa on nimenomaan kiinalainen.
Vanhemmat tiukassa syynissä
Rehellisyys ja avoimuus tekevät tarinasta kiinnostavan. Kirjan kirjoittaminen on ollut rohkea teko. Lapsen odottaminen ja epätietoisuudessa eläminen on kuvattu usein itkuisena tuskana. Vanhemmaksi haluavalle kyseessä on elämän ja kuoleman kysymys. Vaikka elämä on muuten onnellista – on rakastava puoliso, kiinnostava työ, hyviä ystäviä ja terveys kunnossa –, niin yksi iso asia puuttuu. Ajatus omasta lapsesta on aina läsnä.
“Ajatuslapsi kulkee mukana, vaikkei ehkä ole vielä syntynytkään. Toisinaan hämmästyn, kun bussista pois noustessa seisonkin pysäkillä yksin. Pitkän ajomatkan aikana olen ehtinyt kuvitella pienen viereiselle penkille, nojaamaan ikkunaan.”
Kirjoittajan mielen täyttää katkeruus siitä, kun vuoron perään kaikki samanikäiset kaverit saavat lapsia. Kukaan ei nuorena osaa varautua siihen, ettei lapsen saaminen omalla kohdalla olisikaan helppoa. Lisäksi biologisen lapsen vanhempi saa olla lähes millainen vaan, mutta adoptiolapsen vanhemmat laitetaan tiukkaan syyniin, mikä tuntuu raskaalta. Välillä pariskuntaan iskee epärealistinen pelko, että virkailijat toteavat, etteivät he kelpaakaan vanhemmiksi. Kirjassa on silti mukana myös paljon huumoria ja lämpöä. Hyvinä päivinä lapsen odotus on leikkisää ja kuin “herttainen salaisuus”.
Pihlajaniemi pohdiskelee adoption tiimoilta monia vaikeita ja hyviä kysymyksiä: Miten suhtautua siihen, että oma ilo lapsesta on toisen äidin suru, kun hän taas on joutunut luopumaan lapsestaan? Onko oikein viedä lapsi pois synnyinmaastaan? Mitä ajatella siitä, että sukupolvien pitkä ketju loppuu siihen, kun ei saakaan biologista jälkeläistä? Mitä sairauksia ja vammoja tulevalla lapsella saa olla?
Suoraan sydämestä
Huomaa, että kirjan on kirjoittanut toimittaja, jolla on ammattitaitoa tuottaa sujuvaa tekstiä, silmää löytää elävöittäviä yksityiskohtia ja tehdä napakan lyhyitä lukuja. Kaunokirjalliseksi teoksen tekee runollisen kaunis kieli. Pihlajaniemellä on tunnistettava oma tyyli kirjoittaa herkkävireisiä lauseita. Kirja kuvaa ennen kaikkea tavallista kaurapuuroarkea, mihin monen on helppo samaistua.
Päiväkirjamaisessa opuksessa on aitoutta. Tällaista kirjallisuuden pitäisi aina olla: tulla suoraan sydämestä. Yhden perheen kohtalo laajenee universaaliksi tarinaksi kaipuusta, kutsumuksesta, toivosta ja rakkaudesta. Kertomus on syntynyt paperille spontaanisti, mikä tekee siitä elämänmakuisen.
Meitä ihmisiä koskettaa se, kun joku sitkeästi tavoittelee haluamaansa, takaiskujen jälkeen nousee aina uudelleen ylös maasta, ja lopulta saa kaipaamansa.
Kuka on voinut valmistautua äidiksi paremmin kuin vuosia lastaan odottanut adoptioäiti?
