Kulttuurivihkot 1/2017, kolumnit
Kesällä kerran, vuoden ollessa 2014, jouduin tahtomattani ja vieläpä omista ennakkoluuloistani ja varauksellisesta suhtautumisestani huolimatta puolustamaan naapurimaan johtoa, koska väitteet tuntuivat olevan vesikauhuisen russofobisia, yksipuolisia spekulaatioita ja perustuivat valtamedian tarjoamiin sensaatiomaisiin tulkintoihin. Niin kuin väittelyssä usein käy, huomasin pian, että omatkin tiedot ovat huteralla pohjalla. Vaikka kylmän sodan aikainen termi ”desinformaatio-ankka” väikkyi mielessä, minun oli mahdotonta erottaa fiktiota faktoista. Hyöty tuosta väittelystä oli, että päätin ottaa järjestelmällisesti selvää asioista ja perehtyä muuhunkin kuin valtamedian välittämään materiaaliin. Kohtaus liittyi tietenkin saman vuoden Ukrainan tapahtumiin.
Hämmästytti, että kaikki saatavilla olevat tiedot, kaikki tulkinnat olivat kuin samasta muotista tulleita ja ajoituskin oli kuta kuinkin yhtäpitävä. Aloin seurata myös Saksan, Britannian, Ranskan ja Italian lehdistöä entistä tiiviimmin. Ainoa selvä poikkeus oli Le Monde diplomatique. Johtopäätös: ”olemme jälleen kylmässä sodassa”. Erotuksena oli, ettei Neuvostoliittoa eikä Varsovan liittoa ollut enää yli 20 vuoteen ollut olemassa. Nyt valtamedia oli mennyt henkilökohtaisuuksiin, ikään kuin laskeutunut keltaisen lehdistön tasolle. Naapurimaan päämies tuntui olevan jatkuvan ja järjestelmällisen demonisoinnin kohteena. Venäjän uhkakuvilla maalailu ei näyttänyt perustuvan tosiasioihin vaan niiden vääristelyyn, jonkinlaiseen tarkoitukselliseen strategiaan, jonka seuraava vaihe jo sisälsi maamme hilaamista Natoon ja aseilla kalistelua. Vanha ”kylmä sota” oli tragedia; siinä oli myös kolmas tekijä, puolueettomat, joihin muodollisesti lukeutui onnekas Suomi. Mutta tragedian jälkeen seurasi (hiukan muunneltuna) komedia, joka nyttemmin saa huonon farssin piirteitä silloin, kun hallituksemme edustajat astuvat näyttämölle.
On aiheellista palata historian polulle, joka tässä tapauksessa alkaa siitä mistä Toinen maailmansota päättyi. Tiedämmekö oikeastaan kylmästä sodasta paljonkaan muuta kuin mitä James Bond, McCarthy, Valitut Palat ja Radio Free Europe rautaesirippuna tarjoilivat? Oli kuitenkin myös Hiroshima ja Nagasaki, (elokuussa 1945, kun sota oli päättynyt toukokuun 9.) oli Korean sota, Algerian sota, Vietnam, siirtomaiden vapautuminen, paikalliset sodat Afrikassa, Kuuban vallankumous ja paljon muuta. Opimme, että Suomi oli puolueeton ja vähitellen suomettunut. Käytännössä muodollista itsesensuuria Itään ja kömpelösti kätkettyä kryptopederastiaa länteen. Kauhun tasapainoa. Neuvostoliiton katoaminen kartalta oli valomerkki avata Pandoran lipas. Sen jälkeen olemme olleet todistamassa eräiden valtioiden joutumista itseään suurempien temmellyskentäksi.
Kylmän sodan aikana Zbigniew Brzezinskin oppi antoi suuntaviivat Yhdysvaltojen ja sen johtaman Atlantin liiton ulkopolitiikalle suhteessa Varsovan liittoon: sotilaallista pidättyvyyttä, mutta ideologista informaatiosotaa kaikilla muilla aloilla, taiteet mukaan lukien. (Näkyvimpiä operaatioita oli Chilen hallituksen kaataminen 1973 ja Allenden murha.) Asetelmien muuttuessa 1990-luvun alussa muotoutui myös uusi ulkopoliittinen oppi, joka tähtäsi Yhdysvaltojen kiistattoman valta-aseman säilyttämiseen uudessa tilanteessa.
Uuden opin ujostelematon agenda tulee julki sen pääarkkitehdin Paul Wolfowitzin nimellä 1992. Tarkoituksena on potentiaalisten kilpailijoiden hallinta: menetelmä perustuu ennaltaehkäisyyn, ja keinot ovat talouspoliittinen painostus ja viime kädessä sotilaallinen interventio. Ehkäisevien ja sotilaallisten operaatioiden valmisteluun kuuluu Naton laajentaminen itään. Sodan avulla uppiniskainen valtio voidaan tuhota, pilkkoa, balkanisoida ja alistaa talouspoliittiseksi vasalliksi. Ajankohtainen kohdealue oli Lähi-idän maat, nimeltä mainiten Irak, Iran, Libya ja Syyria. Uuden doktriinin strategiaa ajamaan ja tunnetuksi tekemään salonkikelpoisemmassa asussa muodostettiin 1997 uuskonservatiivinen PNAC (The Project for The New American Century). Sen perustajia olivat William Kristol ja Robert Kagan ja päärahoittajia ovat energia- ja aseteollisuus; perustamisasiakirjan allekirjoittajia muun muassa George W. Bush, Dick Cheney, Donald Rumsfeld ja Paul Wolfowitz.
Alkusoitto kuultiin Balkanilla, kun Nato hyökkäsi Serbian kimppuun 1999. Sitä seurasivat Afganistan 2001–2014, Irakin sota 2003 (läpimurto PNAC:n agendalle), Libya 2011, Syyria 2011, Jemen 2015.
Mutta se on ”historiaa”. Historiaa, jonka historiankirjoitusta ei ole vielä valmiiksi kirjoitettu. PNAC on määritellyt Atlantin liiton pääviholliseksi maan, joka on noussut 1990-luvun alennustilasta ja jonka päämies luonnollisesti on nousun henkilöitymä. Elämme välivaihetta, uutisoinnin kaikukammiossa, jossa on vaikea nähdä suuntaa, kun virallinen taho lukee tarinaa, jonka se on itse kirjoittanut ja lehdistö valmiiksi pureskellut.
Wolfowitzin doktriinista muualla internetissä:
http://www.
https://en.wikipedia.org/wiki/
http://freedom-articles.
http://www.
http://europolity.eu/wp-
