Jukka Kekkonen (2019): Kekkosen kynästä – Diagnoosi Suomesta. Edita, 336 sivua.
Lehtikirjoitusten kokoaminen yksiin kansiin vuosien varrelta ei kuulosta kaikkein omaperäisimmältä kirjakonseptilta. Joskus se kuitenkin toimii. Helsingin yliopiston oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Jukka Kekkosen kirjoituskokoelma Kekkosen kynästä – Diagnoosi Suomesta muodostaa kiinnostavan jatkumon, josta voi seurata suomalaisen yhteiskunnan kehittymistä 2000-luvun alusta viime vuosiin asti. Kekkonen on tehnyt kirjoituksiinsa joitakin päivityksiä. Tarkastelussa ovat erityisesti professorin suurimmat mielenkiinnon kohteet, hyvinvointivaltio, demokratia, oikeusvaltio ja yliopistolaitos, joista kaikista ilmenee huolestuttavia kehityspolkuja.
Vaikka kirjoitukset ovat lyhyitä, niissä päästään asioiden juurille ja joskus kauaskin historiaan. Kekkonen piirtää kaaren sääty-yhteiskunnan romuttumisesta eri vaiheiden – oikeusvaltioperiaatteiden, yleisen äänioikeuden ja hyvinvointivaltion rakentamisen – kautta nykypäivään ja kysyy, mihin suuntaan nyt olemme menossa. Hän lukee jo vuonna 2001 merkkejä ja tutkimustuloksia siitä, että olemme kääntymässä tasa-arvon tieltä takaisin kohti suurempien erojen yhteiskuntaa. Tuolloin häntä huoletti myös asenneilmasto – puheenvuorot, joissa puolesteltiin optiomiljonäärien oikeutta vieläkin suurempiin voittoihin ja suurituloisia suosivia veroratkaisuja.
Uusliberalistiset opit eivät ole sittemminkään talttuneet, mutta niiden lisäksi tasa-arvoisen yhteiskunnan yllä on alkanut kummitella äärioikeiston ja fasismin haamu. Kekkonen liittää äärioikeiston nousun laajempaan ilmiöön, jossa liberaalinen demokratiamalli on joutunut altavastaajaksi. Politiikan lisäksi se ilmenee autoritaarisuutena ja vallan keskittymisenä muissakin instituutioissa talouselämästä yliopistoon.
Autoritaarisuuden yhdistyminen alkujaan vapautta korostaneeseen markkina-ajatteluun ja tämän yhteys äärioikeiston etenemiseen on kiinnostava teema, jonka käsittely jää kuitenkin tässä kirjassa lähinnä hipaisuksi. Toivon mukaan Kekkonen ja muut asianharrastajat jatkavat aiheen käsittelyä.
Kekkosen kynästä on ilmestynyt alkuvuodesta 2019, joten nykyisen hallituskokoonpanon myötä diagnoosi voisi jo saada uusia sävyjä. Silti autoritaarisen oikeistopolitiikan uhka ei näytä väistyneen.
Oikeudellista turvaa heikoimmille
Kekkonen avaa myös historiallisten merkkipaalujen tuntemisen tärkeyttä tänä päivänä. Esimerkiksi Englannissa vuonna 1215 laadittu kuuluisa oikeudellinen asiakirja Magna Carta antoi turvaa valtion mielivallalta lähinnä ylhäisaatelille. Sen kestävä ydin on kuitenkin säännöksissä, jotka luovat perustaa lakisidonnaiselle oikeudenkäytölle, ja se on siksi nostettu murrosvaiheissa esille aina uudelleen. Vuonna 2015 Kekkonen kertoo Englannin lehdistössä kysellyn, tarvittaisiinko tänä päivänä uutta Magna Cartan kaltaista ”turvakirjaa” kaikkein vaikeimmassa ja haavoittuvimmassa asemassa olevien kansalaisten oikeuksien suojaksi Englannissa, Euroopassa ja koko maailmassa.
Tämä olkoon yksi esimerkki siitä, ettei Kekkosen kirja ole monista huolenaiheista huolimatta pelkkää synkistelyä. Usko valistuksen voimaan ja inhimillisen toiminnan mahdollisuuksiin elää kirjoituksissa vahvana. Tutkittu tieto ja yliopistolaitos ovat tässä tärkeällä sijalla. Vuoden 2009 yliopistouudistuksen Kekkonen näkee muun muassa heikentäneen demokratiaa ja lisänneen yritysmaailman kaltaista hierarkkista johtajavaltaa yliopistoissa. Opettajien ja tutkijoiden asiantuntijuuteen pitäisi luottaa edes heidän omissa organisaatioissaan, professori vaatii.
Suomalaisesta yhteiskunnallisesta keskustelusta puuttuu tällä hetkellä monesti kokonaisnäkemys: intetään yksittäisistä kiistakysymyksistä ilman käsitystä asioiden historiallisista juurista ja yhteiskunnallisesta luonteesta. Kekkosen oppineet mutta yleistajuiset artikkelit tuovat tähän tarpeellista vastapainoa. Esimerkiksi kriminaalipolitiikkaan hän yhdistää kiinnostavasti luokkanäkökulman. Kriminaalipolitiikan muuttuminen ensin inhimillisempään suuntaan selittyy yhteiskunnallisella tasa-arvoistumiskehityksellä ja vastaavasti sen kiristyminen viime vuosikymmeninä kytkeytyy valta- ja varallisuuserojen kasvuun.
Wahlroos syytti pienituloisia
Sellaiset ajattelijat kuin Björn Wahlroos ja Alexander Stubb tuntuvat olevan Kekkoselle helppoja vastuksia – Pentti Saarikoskea lainaten ”yks sana heidät kaataa”. Ylimielinen Kekkonen ei silti ole, vaan argumentoi rauhallisesti ja toista osapuolta parhaansa mukaan ymmärtäen.
Wahlroos kyseenalaisti vuonna 2012 presidentti Tarja Halosen lausuman, jonka mukaan tuloerojen kasvun myötä myös terveyserot ovat kasvaneet Suomessa. Wahlroosin mukaan tällaista yhteyttä ei olisi, vaan kummankin taustalla olisi “joko yksilöiden piittaamattomuus tai syrjäytyminen”. Kekkonen huomauttaa, että ratkaiseva peruskysymys jää esittämättä: mikä aiheutti muutokset juuri 1990-luvun lamasta alkaen? Jälleen joudutaan palaamaan yhteiskunnallisiin juurisyihin.
Stubbin kanssa Kekkonen on osittain samaa mieltä tämän julistettua ”sodan kyynisyyttä vastaan”. Kekkonen muistuttaa kuitenkin, että yhtä ongelmallista kuin yleistetty kyynisuus on positiivisuusretoriikka, jossa ongelmat selitetään vain väärästä asenteesta johtuviksi.
Sinänsä harkitusti kootut erilliset artikkelit jättävät diagnoosin tekemisessä paljon myös lukijan vastuulle. Toivon mukaan jatkossa saamme lukea Kekkoselta taas yhtenäisempiäkin tietokirjallisia esityksiä. Vähintään yhtä arvokasta kuin valmiiksi mietityt diagnoosit on kuitenkin se, että lukijaa herätellään ajattelemaan itse.
Elias Krohn
