Kulttuurivihkot 3/2017
Pitkän linjan asiantuntijat Pertti Multanen ja Jan Øberg pitävät valtavirtamedian antamaa kuvaa tuhoisasta sodasta yksipuolisena ja vääristyneenä.
Helsingin yliopiston sokkeloita aikani kuljettuani löydän tieni kirjojen täyttämään huoneeseen. Siellä minua odottaa veteraanitutkija Pertti Multanen, joka on Suomen johtavia Lähi-idän asiantuntijoita. Radio, televisio ja lehdistö ovat haastatelleet häntä vuosien varrella yli 600 kertaa. Onko siis media taaskin vienyt tätä kymmenkunta kertaa Syyriassa vieraillutta tutkijaa?
Multanen kertoo, että vain harvat toimittajat ovat käyneet haastattelemassa häntä Syyrian sodasta. Mieleen jäänyt haastattelu tapahtui syyskuussa 2013. Elokuussa oli Ghoutan alueella Damaskoksen lähistöllä käytetty kemiallisia aseita. Tietoja tapahtumasta oli siinä vaiheessa hyvin vähän.
”En suostunut myöntämään, että Assadin armeija oli käyttänyt kemiallisia aseita. Sen jälkeen ei ole kertaakaan kutsuttu Syyriaa käsittelevään haastatteluun.”
Sittemmin selvinneet tiedot osoittavat, että varovaisuus tuomion julistamisessa oli tarpeen. Britannian tiedusteluviranomaiset epäilivät heti tuoreeltaan, että hyökkäyksen takana oli aseellinen oppositio. Multanen kertoo, että myöhemmin Yhdysvaltojen johtavassa teknillisessä yliopistossa MIT:ssä tehty tutkimus osoitti, että Syyrian armeija ei ollut kaasuhyökkäyksen takana.
Yhden osapuolen tiedot
Multasen mukaan uutiset Syyrian sodasta tulevat harvoista tietotoimistoista, ja ne julkaistaan ”sellaisenaan pureksimatta”. Tiedot saadaan usein tahoilta, jotka ovat lähellä Syyrian hallitusta vastustavia aseellisia ryhmiä.
Uutisoinnissa näkyy kaksoisstandardi: joidenkin siviiliryhmien kärsimyksistä puhutaan, joidenkin toisten ei.
”Mosulissa on reilut kolme kuukautta käyty sotaa, mutta siitä ei läheskään niin paljon ole puhuttu, vaikka Mosulissa siviiliväestön määrä on kymmenkertainen verrattuna Itä-Aleppoon.”
Toisaalta yhdeksän kymmenesosaa Alepposta on koko ajan ollut hallituksen kontrolloimaa aluetta, jota ”kapinalliset jatkuvasti tulittivat”, Multanen toteaa.
”Itä-Aleppon kapinalliset sulkivat siviiliväestöltä mahdollisuuden paeta hallitsemaltaan alueelta. Mosulissa on prikulleen sama tilanne.”
Itä-Aleppon hävitys on hirveää, mutta sitä on myös jossain tapauksissa liioiteltu. Multasen mukaan siellä ei ollut niin monta sairaalaa, kuin uutisten mukaan pommituksissa tuhottiin. Kun kapinallisten lähdettyä on päästy katsomaan Itä-Aleppoa, ainakaan kaikista sairaaloista ei ole löydetty pommitusten jälkiä, vaikka kylläkin muuta tuhoa.
”Vanha viisaus pätee Syyriassakin: sodassa totuus kuolee ensimmäisenä.” Monet väitteet, jotka ovat olleet näkyvästi esillä mediassa, on ”myöhemmin todettu virheelliseksi, mutta niitä ei ole korjattu tai ne on korjattu näkymättömästi”.
Journalistinen eetos hukassa
Samanlaisia kokemuksia mediasta on 40 vuotta rauhantutkimuksen ja väkivallattoman konfliktin ratkaisun parissa työskennelleellä Jan Øbergillä. Keskustelen tämän Lundissa vaikuttavan tanskalaisen tutkijan kanssa olohuoneemme sohvalla Skype-yhteyden avulla. Sodan ympärillä pyörii Øbergin mukaan massiivinen propagandakampanja.
”Jugoslavian hajoamissodan aikoihin 1990-luvulla saattoi päästä valtamediaan esittämään toisenlaisia näkemyksiä. Silloin oli vielä jäljellä vanha journalistinen eetos: hän sanoo jotain erilaista, se voi olla väärin, mutta meidän pitää kuunnella, mitä tuosta näkökulmasta esitetään. Nykyisin hallitukset ja valtavirtamedia pelaavat yhteen.”
Øberg oli Damaskoksessa joulukuussa tutkimassa sodan taustalla olevia konflikteja. Hänelle selvisi, että kapinalliset todennäköisesti kohta poistuisivat Itä-Alepposta, ja hän päätti lähteä seuraamaan tapahtumia paikan päälle. Aleppossa ei ollut kuitenkaan ketään valtamedian edustajaa. Øberg oli ainoa pohjoismaalainen. Media oli poissa, vaikka sen edustajia oli ollut Aleppossa aiemmin ja monilla oli Syyrian viisumit. Hän lähetti viestin lukemattomiin tiedotusvälineisiin, myös Suomeen: ”Olen Aleppossa tänä historiallisena hetkenä ja olen median käytettävissä” – yksikään tiedotusväline ei ollut kiinnostunut. Media tyytyi sen sijaan aikaisempaan tapaansa tekemään Syyria-uutisensa Beirutista, Istanbulista ja Berliinistä.
Ehkä tiedotusvälineet pelkäsivät saavansa tietoa, joka ei sopinut Syyriaa koskevaan yleiseen kertomukseen. Øberg nimittäin näki, että ”ihmiset, jotka tulivat Itä-Alepposta hallituksen kontrollissa olleelle alueelle, olivat sataprosenttisesti onnellisia. He riemuitsivat, lauloivat, itkivät, halasivat minua, tekivät voitonmerkkejä ja juhlivat ravintoloissa.”
Øberg pääsi myös kiertelemään Itä-Aleppoa autolla.
”Tuhon katseleminen oli sydäntäsärkevää.”
Hän teki huomion, jonka myös paikalla ollut sotilasasiantuntija vahvisti: Seinät olivat useimmissa taloissa pystyssä, vaikka ne oli ammuttu täyteen reikiä sivulta päin. Näin ollen tuho oli syntynyt pääasiassa katutaisteluissa eikä ilmapommituksissa, joten media on liioitellut pommituksia, vaikkakaan ei tuhon suuruutta.
Hallituksen puolelle tuli 90 000 – 100 000 ihmistä. Punainen Risti on ilmoittanut kapinallisten hallussa oleville alueille Itä-Alepposta tulleen vain kolmasosan tästä eli 30 000 ihmistä.
Ristiriitaiset Valkokypärät
Kyselen Øbergiltä White Helmets -järjestöstä (Valkokypärät), joka oli Nobelin rauhanpalkintoehdokkaana ja sai Right Livelihood -palkinnon (”vaihtoehtoinen Nobel-palkinto”) ja josta kertova filmi sai Oscarin. Järjestö väittää tekevänsä humanitääristä työtä pelastamalla siviilejä pommitusten keskeltä Aleppossa ja muualla Syyriassa. Kukaan hänen haastattelemansa itäaleppolainen ei ollut koskaan nähnyt White Helmet -järjestön edustajia. Ne, jotka olivat edes kuulleet Valkokypäristä, sanoivat, että nehän kuuluivat niihin terroristeihin.
Øbergin mukaan White Helmetissä on muutenkin paljon epäilyttävää.
”Sen perusti englantilainen palkkasotilas. Järjestö, joka koostuu 3 000 ihmisestä, sai hetkessä Nato-mailta 120 miljoonan dollarin avustuksen. Se käyttää miljoonia dollareita markkinoimalla itseään joka paikassa. Valokuvaajana olen hyvin skeptinen heidän joidenkin videoidensa ja kuviensa suhteen. Valkokypärät kampanjoivat sen puolesta, että Syyriaan saataisiin lentokieltoalue, mikä väistämättä johtaisi sotimisen lisääntymiseen. Järjestössä on niin monia ristiriitaisia asioita.”
”Ilmeisesti kyse on järjestöstä, jolla on kaksi tarkoitusta: se tekee humanitääristä työtä niiden keskuudessa, joita tapaamani itäaleppolaiset kutsuvat terroristeiksi.” Toinen tarkoitus on propaganda kapinallisten puolesta.
Helposti virallisen kertomuksen kyseenalaistajia syytetään asettumisesta Syyrian hallituksen tai Venäjän puolelle. Øberg kieltää jyrkästi tällaiset syytökset. Hän ei ole minkään sotivan ryhmittymän puolella vaan humanitääristä apua tarvitsevien 13 miljoonan ihmisen puolella.
”YK:n mukaan Syyrian sota on aiheuttanut suurimman humanitäärisen kriisin toisen maailmansodan jälkeen.”
Sen sijaan, että kärsivien tilannetta helpotettaisiin, länsimaat ovat määränneet Syyrialle taloudellisia pakotteita, jolloin apua ei saada edes normaalin ulkomaankaupan avulla.
”Taloudelliset sanktiot iskevät vääjäämättä tavallisiin ihmisiin. YK:n raportinkin mukaan sanktioita ei olisi pitänyt määrätä.”
Sodalla kymmeniä syitä
Øberg myöntää Assadin osasyyllisyyden sotaan. Kuitenkaan ”maailmassa ei ole yhtään ainoata konfliktia, jonka olisi aiheuttanut vain yksi ihminen.” Syyrian sodalla on Øbergin mukaan 20–30 syytä. Niitä on muun muassa se, että ”Yhdysvallat on pyrkinyt horjuttamaan Syyriaa jo 5–6 vuotta ennen sodan alkua, minkä Wikileaks paljasti”. Niitä ovat myös vuodesta 1949 asti tehdyt suunnitelmat vetää Syyrian halki öljy- ja kaasuputkia.
Multasen mukaan ”nyt käynnissä oleva sota vaikuttaa ulkopuoliselta, tarkkaan suunnitellulta hyökkäykseltä yhteen arabivaltioon”. Monet arabivaltiot ovat suhtautuneet hyvin kielteisesti Syyriaan, koska se on maallinen, arabinationalismia korostava valtio. Yhdysvaltojen ja Venäjän toiminnan taustalla on öljyyn liittyvä geopolitiikka.
Sotaan vievä prosessi alkoi Multasen mukaan sen jälkeen, kun Gaddafin hallitus oli kaadettu:
”Libyasta lähdettiin suuntaamaan aseita ja joukkoja muille rintamille, Syyria oli yksi niistä. Saudi-Arabia ja Qatar alkoivat tukea islamistitaistelijoita, ja Turkki tarjosi mahdollisuuden aseiden ja kemiallisten preparaattien kuljettamiseen. Turkin kautta kulki myös kymmeniä tuhansia Isis-taistelijoita.”
Ääri-islamia edustavat taistelijat hallitsevat kapinallisia:
”Maltilliset kapinalliset ryhmät hautautuivat ja jauhautuivat jo vuosikausia sitten islamististen taisteluryhmien myllyyn.”
Virallisen kertomuksen mukaan sota alkoi maaliskuussa vuonna 2011 Syyrian eteläisimmässä kaupungissa Daraassa, kun turvajoukot ampuivat aseettomia mielenosoittajia. Multasen mukaan monet Lähi-idän tutkijat ovat päätyneet aivan toisenlaiseen käsitykseen Daraan tapahtumista.
”Aluksi sinne lähetettiin aseettomia joukkoja, ja ensimmäiset uhrit olivat poliiseja. Mielenosoittajien joukkoon oli solutettu aseellisia taistelijoita, jotka avasivat tulen.”
Puhumme lopuksi Syyrian pohjoisosan kurdien taistelusta, jonka Multanen näkee noudattavan eri logiikkaa kuin muu sota. Se liittyy ”kurdien 100 vuotta jatkuneisiin pyrkimyksiin luoda itselleen jonkinlainen itsenäinen tai autonominen alue”. Kurdien muodostama Rojavan autonominen alue ei pyri eroon Syyriasta.
”Kaikki siellä vaikuttavat uskonnolliset ja etniset ryhmät ovat ihan tasavertaisia. Kurdien autonomia voisi jopa näyttää tietä yhteiskunnalliselle muutokselle muualla Syyriassa.”
Paikallistasolta nousevan demokraattisen hallinnon malli voisi parhaassa tapauksessa toteutua koko maassa.
Artikkeli on julkaistu Kulttuurivihkoissa 3/2017.
Aiheesta muualla internetissä:
Jan Øbergin englanninkieliset kuvaraportit Alepposta
Ketkä Multanen ja Øberg?
Pertti Multanen on Lähi-itään erikoistunut kansainvälisten suhteiden historian dosentti ja toimii opettajana Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella kehitysmaatutkimuksen oppiaineessa. Hän on seurannut, tutkinut ja opettanut Lähi-idän historiaa ja politiikkaa lähes 50 vuoden ajan. Multanen on vieraillut lukuisia kertoja alueen maissa.
Kuva: Olli Tammilehto.
Jan Øberg on Lundin yliopiston dosentti, joka vuoteen 1989 johti yliopiston rauhantutkimuslaitosta. Laitoksen lakkauttamisen jälkeen hän perusti vaimonsa yhteiskuntatieteiden tohtori Christina Spännarin kanssa Kansainvälisen rauhan ja tulevaisuuden tutkimuksen säätiön (TFF), jonka johtaja hän toimii ja josta on muodostunut maailman johtavien rauhantutkijoiden verkosto.
Øberg on johtanut konfliktin ratkaisuryhmiä entisessä Jugoslaviassa, Georgiassa, Burundissa, Irakissa, Iranissa ja Syyriassa. Hän on julkaissut 3000 sivua tieteellisiä artikkeleja ja kirjoja. Øberg on ollut vierailevana professorina lukuisissa yliopistoissa eri puolilla maailmaa. Vuonna 2013 hän yhdessä TFF:n kanssa oli ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. Samana vuonna hän, Spännar ja TFF:n saivat ruotsalaisen Kansan rauhanpalkinnon. Øberg on myös taidevalokuvaaja.
Kuva: Jan Øbergin kotiarkisto.