Syyria-uutisoinnin kiemurat

Kulttuurivihkot 1/2017

Ennen vuotta 2011 Syyria ei ollut mikään utopia. Kuten useimmissa maailman maissa, myös sen yhteiskunnassa oli eriäviä mielipiteitä politiikasta ja hallituksesta. Ihmisoikeustilanne oli huono. Syyrialaisilla oli kriittisiä mielipiteitä yhteiskuntaa ja valtiota kohtaan, samoin laajaa konsensusta siitä, että maa tarvitsee uudistuksia sopeutuakseen muuttuvaan maailmantalouteen.

Ennen vuotta 2011 syyrialaiset eivät kuitenkaan tappaneet toisiaan tämänkaltaisten mielipiteiden vuoksi. Syyrialaiset Damaskoksessa ja Aleppossa pystyivät kävelemään kadulla pelkäämättä räjähdyksiä tai tarkka-ampujia. Syyrialaisten kauppojen hyllyillä oli ruokaa, eikä ihmisten tarvinnut pelätä lastensa kidnappausta lunnasvaatimuksineen. Ei ollut pelkoa koulujen ja sairaaloiden räjähtämisestä. Syyrialaiset eivät kärsineet autopommeista tai kurkkujen leikkaamisista.

Kun levottomuudet levisivät Lähi-idän arabimaissa, ne saapuivat ajan myötä Syyriaan ja syyrialaiset uskaltautuivat kaduille protestoimaan hallitusta vastaan. Valitettavasti Syyrian kansannousun kaappasivat hyvin nopeasti ulkopuoliset tahot, jotka ryhtyivät oitis toteuttamaan vallanvaihto-agendaa muuttamalla syyrialaisten oikeutetun halun uudistuksiin täysimittaiseksi, kansainväliseksi sodaksi.

Syyriasta tuli nopeasti kansainvälisen terrorismin keskipiste. Saudiarabialaiset uskonoppineet julistivat pyhää sotaa Syyrian presidentti Bashar al-Assadin ”vääräuskoista” hallintoa vastaan vain kuukausi ensimmäisten mielenosoitusten jälkeen. Yhdysvaltain ja Euroopan valtionpäämiehet julistivat perään, että ”Assadin täytyy mennä”.

Sankarit ja pahikset

Me länsimaalaiset olemme eläneet tilanteessa, jossa hallituksemme ovat antaneet poliittista – jopa taloudellista, materiaalista ja sotilaallista – tukea äärijärjestöille, joita on koulutettu neljässä eri valtiossa ja lähetetty sotimaan YK:n täysvaltaista jäsenmaata vastaan. Syyrialaisten ihmisoikeustilanne on toimiemme vuoksi vain heikentynyt.

Median kuluttaja, joka on ollut täysin Ylen tai vastaavan eurooppalaisen tai pohjoisamerikkalaisen uutistoimiston varassa, on pitkään kuullut vain diktaattorista, joka murhaa siviilejä, tarinoita sankarihyviksistä ja sarjakuvapahiksista.

Syyrian virheellinen, jopa valheellinen, konfliktiuutisointi ei ole ollut poikkeus. Irakin vuoden 2003 sotaa tuoreempi esimerkki on sotilasliitto Naton Libyan pommitukset vuonna 2011. Yhdysvaltalaisen Harvardin yliopiston kansainvälisen politiikan laitoksen julkaisema raportti Libyan sodasta toteaa:

”Toisin kuin länsimainen media uutisoi, Gaddafi ei tehnyt aloitetta väkivaltaisuuksissa eikä iskenyt siviilejä vastaan. YK ja Amnesty ovat dokumentoineet, että kaikissa neljässä kaupungissa – Benghazi, Al-Bayda, Tripoli sekä Misrata –, joissa väkivaltaisuudet leimahtivat helmikuun puolivälissä 2011, väkivallan aloittivat mielenosoittajat.

Hallitus vastasi kapinallisten toimiin sotilaallisesti, mutta ei koskaan kohdentanut iskujaan siviilejä vastaan, tai käyttänyt ’harkitsematonta’ voimaa, niin kuin länsimedia kertoi. Varhaiset uutiset liioittelivat kuolonuhrien määrää kymmenkertaisesti, mainiten ’yli 2 000 kuolemaa’ pelkästään Benghazin kaupungissa konfliktin alkupäivinä. Myöhemmin Human Rights Watch dokumentoi vain 233 kuolemaa koko maassa tuona aikana.”

Syyrian konfliktin edetessä suomalaisen median länsimaiden poliittista vallanvaihtoa tavoittelevaa linjaa myötäilevä narratiivi maltillisista demokraateista, jotka taistelevat ihmisoikeuksien puolesta, on täysin musertunut ja sodan nyanssit ovat tulleet esille. Vasta nyt, kun sota on käytännössä loppumetreillään ja vallanvaihto näyttää hyvin epätodennäköiseltä, jokainen suuri media on vihdoin julkaissut jotain jälkiviisasta. Aseet ovat päätyneet kyseenalaisille ryhmille.

Muuttiko tapaus Adham mitään?

Konfliktiuutisoinnin suurin ongelma on ollut käytetyt lähteet ja asiantuntijat.

Esimerkkinä voisi mainita Suomen mediassa sankarihahmoksi kohotetun Rami Adhamin. Hänet nähtiin Syyrian sodan asiantuntijana tv-studioissa ja lehdissä. Vasta kun Adham lähti tavoittelemaan poliittista uraa, kiinnostus hänen taustaansa toi esiin hänen myötämielisen suhtautumisen al-Qaidaan, vihapuheet ja kiihottamisen kansanryhmiä vastaan. Huomionarvoista on, että tällöinkin asian nostivat esiin journalistien sijaan huolestuneet aktivistit.

Julkisen sanan neuvoston (JSN) Journalistin ohjeissa lukee:

”11. Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta. Myöskään kuvaa tai ääntä ei saa käyttää harhaanjohtavasti.

12. Tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti. Erityisen tärkeää se on kiistanalaisissa asioissa, koska tietolähteellä voi olla hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus.”

JSN ei ole kuitenkaan puuttunut suomalaisen median Syyria-uutisointiin.

Adhamin tapauksen jälkeenkään suomalainen media ei muuttanut toimintatapojaan Syyrian käsittelyssä. Aleppon saarrosta uutisoitiin päivittäin, lähteinä usein al-Qaidaa kannattavat toimijat.

Tämä on myös kansainvälinen ilmiö. Aleppon tapahtumien uutisoinnissa uutistoimisto CNN haastatteli moneen otteeseen afrikkalaisamerikkalaista ”aleppolaista aktivistia” Bilal Abdul Kareemia, ja hän tuotti CNN:lle minisarjan Alepposta. Kareem on Adhamin tavoin avoimesti kannattanut Yhdysvaltain terrorilistalla olevaa al-Qaida-saarnaajaa Abdallah Muhammad Bin-Sulaiman al-Muhaisinia ja toiminut äärijärjestöjen äänitorvena Syyrian sodan aikana.

Aikana, jolloin media yrittää taistella venäläistä infosotaa vastaan ja haastaa rasistiset valeuutiset, sen oma toiminta on ollut omiaan ajamaan ihmisiä juuri tällaisten uutisten äärelle. Luottamus on vaikea saada takaisin, kun se on kerran menetetty.

Median ja politiikan muututtava

Vaikeampaa on korjausliikkeenkään avulla enää vähentää poliittisen väkivallan uhkaa. Uutiset terrori-iskuista Euroopassa ja sen lähialueilla ovat tulleet arkipäiväisiksi. Mitä muuta voimme odottaa, kun televisiossa ovat vuosikausia al-Qaidan kannattajat olleet äänessä?

Kaikkien näiden uhkien torjumiseksi tarvitsemme poliittista suunnanmuutosta ja JSN:n Journalistin ohjeiden noudattamisen vaatimista myös suurilta mediataloilta eikä vain valeuutistoimistoilta.

Media on toiminut huolimattomasti. Tieto on ollut toisen käden, lähteet ovat olleet kaukana ja al-Qaidan vaikutuksen alaisia. Länsimaisiin valtiollisiin toimijoihin on luotettu liikaa. Journalististen järjestöjen olisi syytä selvittää, mikä kaikki on mennyt pieleen, jotta virhe ei toistuisi.

Valtion tulisi lopettaa asekaupat maiden kanssa, jotka tukevat terrorismia tai toimivat muutoin kansainvälisen lain vastaisesti. Suomen pitäisi kansainvälisellä tasolla harjoittaa johdonmukaista ulkopolitiikkaa, jossa emme yhdellä kädellä tue diktatuureja ja heidän sotiaan kansoja vastaan samalla, kun toisella kädellä vaadimme ihmisoikeuksien varjolla väkivaltaista hallituksenvaihtoa toisiin diktatuureihin.

Tämänkaltainen toiminta heikentää Suomen uskottavuutta maailmanpoliittisella areenalla ja murentaa meidän pehmeää valtaamme.

Ennen kaikkea vihapuheeseen – myös maahanmuttajataustaisten harjoittamaan vihapuheeseen – on suhtauduttava entistä ankarammin, kansallisen turvallisuutemme sekä demokraattisen tulevaisuutemme takaamisen vuoksi.